Toiset perutut treffit muutaman päivän sisään. Ensiksi menivät ohi kaverit ja pelaaminen, sitten iski krapula. Joo, antaa olla. Taas kerran. Ehkä mulla on sit ensi viikolla kiire. Milloinhan mä lopetan yrittämisen? milloin en enää kysy voidaanko nähdä? Onko sulla jotain illalla, jos tulisin yöksi? Milloin lakkaan näkemästä vaivaa, kun odotan häntä vierailulle? Milloin teen niinkuin hän tekee?

Viime aikoina tullut muutenkin mietittyä sitä, että olenko mä liian kiltti. Kiltti siinä mielessä, että yritän pitää lupaukseni ja ajattelen sitä miltä toisesta tuntuu, jos petän lupaukseni. Onhan se tietysti aivan inhimillistä, että joskus joutuu viime hetkellä perumaan joitain juttuja. Asioita tapahtuu. Mutta esimerkiksi, jos mä olen sopinut meneväni baariin kaverin kanssa, niin ei mulle tule mieleenkään vetää edeltävänä iltana lärvejä, kun tiedän etten seuraavana päivänä sitten pysty juomaan ja olen tylsää seuraa. Oletan että toinen on odottanut iltaa ja pettyy( vaikkei sitä ääneen sanokkaan), jos perun. Mutta joo,näitä sattuu, kaikille.

Tänä viikonloppuna mä olen tuijottanut seinään enemmän kuin aikoihin.

Ikävä. Mutta mitä.

Kuka mä oikein olen. Tuntuu että pitäisi vaan eristäytyä. Unohtaa kaikki sosiaaliset kontaktit hetkeksi. Sais hakata päätä seinään rauhassa.

Haluatko sinä nähdä minua vain silloin kun panettaa?

Onko kaljanjuonti todella mukavampaa ja tärkeämpää kuin minä?

Onko sinulle koskaan enää aikaa minulle?

Kuuluuko minun tehdä aina aloite tapaamiseen?

Luuletko että odotan kotona soittoasi nurkassa istuen? Tietenkin.

Ainoa asia mitä mä olen viime vuosina saavuttanut on tämä vartalo. Miettikää sitä. Olen pystynyt luopumaan 25 ylimääräisestä kilosta ja muokkamaan painoharjoittelulla kroppaani niin että joku on jopa sanonut sitä kauniiksi. Ainoa saavutus. Ja enhän minä näe kuin virheitä, lisää työtä, lisää itsekuria, lisää harjoittelua ja lisää myös aivan puhdasta kipua. Liikunnasta on tullut pakkomielteinen osa elämää, ilman ei pysty olemaan. Ruuasta on tullut peikko. Kaikki hyvä on kiellettyä ja aiheuttaa huonoa omaatuntoa.

Eipä ole kovin kummoiset saavutukset kohta kolmekymppiseltä naiselta. Minulta puuttuu eräs geeni, joka tässä maailmassa pärjäämiseen tarvittaisiin. Kunnianhimogeeni. Minulla ei ole halua menestyä, olla paras. Olen pohjimmiltani laiska ja menen siitä mistä aita on matalin.

Viime kerrasta tuntuu olevan ihmisikä. Niin paljon tapahtunut ja loppujen lopuksi niin vähän sanottavaa. Elämä valunut jonnekin. Suunta määräämätön.

Asun nykyään yksin. Miehen ja minun suhde on arvoitus. Tapailemme, näemme, mutta en tiedä tekeekö tämäkään mua onnelliseksi. On oma vapaus, mutta myös omat murheet, huolet ja yksinäisyys. Maailma kaatuu taas hiljalleen, seinät lähestyvät, hengitys salpautuu....

Surutyö on vielä tekemättä. Niin monet haaveet kaatuivat suhteen muututtua etäsuhteeksi. Epäonnistuminen. Se ettei vieläkään jaksa silloin kuin pitäisi jaksaa. Mikä minussa on vikana. Miksi en osaa olla onnellinen.

Liikaa kaikkea.