Tää päivä huipentui sitten major itkukohtaukseen. Kun puolisko soittaa kännissä baarista, että "Ajateltiin että voitais lähteä tässä keväällä vähän laskettelemaan Lappiin kaverin ja sen vaimokkeen kanssa". Siinä sitä hetken miettii, että asuuko tuo ihminen samalla planeetalla. Mä hetki sitten tuijotin lähes tyhjän pankkitilin saldoa ja mietin millä ihmeellä mä maksan seuraavien kuukausien ruuat ja laskut, jotka tässä perheessä kuuluvat minun maksettaviini asioihin. Ja hetken päästä toinen soittaa, että "Hei, lähdetään laskettelemaan." Ja mä yritän selittää, että kyllähän se olis mukavaa, mutta ei ole rahaa, eikä varusteita, eikä edes lasketteluvaatteita... Ja toinen kysyy, et onko se ongelma. Kun se puhelu loppui mä en tiennyt mitä muuta tehdä kuin itkeä. Toisen äänestä kuulee niin hyvin sen "paska akka, joka ei koskaan halua tehdä mitään kivaa" kaiun. Kyllähän mä haluan mutta...

Mä olen niin lopen kyllästynyt törmäämään tähän raha asiaan. Kun toisen vuositulot on yli kuusi kertaa niin suuret kuin omat niin siinä käy näin. Ja vaikka mä kuinka selittäisin.... Ja mä en voi vaan antaa sen maksaa aina kaikkea. Mä en halua tulla omistetuksi sillä tavalla.

Ei siitä ole kuin viikko kun tästä viimeksi puhuttiin. Ja nyt se on jo unohtanut. Tai sitten se ei vain ymmärrä. Mä kaipaan niitä aikoja kun oli vain kaksi köyhää opiskelijaa. Silloin me oltiin onnellisempia kuin nyt.