Kaikki vaiva tuntuu niin turhalta. Ei ole tulevaisuutta, ei mitään mistä pitää kiinni. Olen epäonnistunut jälleen, ja epäonnistun kokoajan uudelleen olemalla hiljaa, vaikenemalla ja jäämällä. En ymmärrä mitä teen väärin. Miksi minua on niin vaikea rakastaa.

Pelkään, että jos tämä päättyy nyt, en selviä siitä hengissä. En jaksa. Liian paljon vaatimuksia ja vastuksia. En jaksa etsiä asuntoa, miettiä muuttoa ja elämää sen jälkeen. En jaksa miettiä sitä millä maksan vuokran, kun mistään ei tule rahaa. En jaksa miettiä miten saatan opintoni loppuun, kun en edes omista tietokonetta. Millä pidän kiinni paremmasta elämäntavasta. Miten säilytän mielenterveyteni jäädessäni yksin. Mahdoton tehtävä. Ei tietä ulos. Tai on, on tie ulos. Sitäkään en jaksa yksin.

Lisää ikää, lisää kokemusta. Mennyttä...

MIkä siinä on, että tuo stainless steel ei vieläkään uppoa ihoon. Jättää jälkeensä vain pieniä lähes näkymättömiä naarmuja, jotka eivät tuo helpotusta.

Tein sen taas. Ihastuin. Typerä minä. Pitäisi vain osata lopettaa etsiminen. Lopettaa hyväksynnän hakeminen. Luopua kaikesta paskasta ja keskittyä olennaiseen. Kuka vain kertoisi mitä se olennainen on.