Kirjoitin joululomalla pitkästä aikaa paperille. Ajattelin kopioida tekstit tänne. En taida jaksaa. Ei niissä mitään uutta ole.

Väsyttää vain niin paljon. Väsyttää hymyillä päivästä toiseen ja vakuuttaa että kaikki on hyvin.

Pitkiä taukoja kirjoittamisessa viime aikoina. Olen pitänyt itseni kiireisenä. Ei saa tulla sellaista hetkeä että ajatukset saavat vallan. Nyt joulun työrumba on ohi. Keskeneräiset suhteet on käsitelty. Olisi aika tehdä uuden vuoden lupauksia. Teen varmaan vain yhden. Lakkaan yrittämästä.

Ei taaskaan ole ollut asiaa. Tai asiat niin sekaisin ettei missään mitään päätä eikä häntää. Tän sotkun päättymistä vaan pelkään. Matka todella alas on aivan liian lyhyt.

Aivan liikaa, liian pian jne. En mä ole valmis tähän. En ehkä koskaan enää. Hävinnyt taas kyky rakastaa omaa itseään, saatikka sitten arvostaa. Pimeyttä ja toivottomuutta paljon ympärillä. Ihmisiä toiveineen ja vaateineen, eikä minulla mitään annettavaa. Onneksi joiden tarpeet ovat yksinkertaisia.

Hajotan itseäni turhaan, revin rikki ja riekaleiksi sen vähän mitä oli jäljellä. Katson ihmisiä silmiin ja sanon olevani kunnossa. Vain todella kovat ja ilkeät pärjäävät tässä maailmassa. Haluatko sinä pärjätä? Minä en enää ole varma?

Tänään se iski ensimmäisen kerran. Aivan hillitön yksinjäämisen pelko. Tunne siitä ettei koskaan enää kelpaa kenellekään. Ajatus siitä ettei minulla ole mitään annettavaa.

Niin, sunnuntaina pitäisi mennä luultavasti päättämään seitsemän vuoden parisuhde. Tai ainakin puhumaan asiasta. En tiedä mitä hän on ajatellut. En osaa itsekkään ajatella, ainakaan juuri nyt. Tiedän että pitäisi sanoa paljon, mutta jotenkin ei ole sanoja. On varmaan aika kertoa totuuksia.

Yritin lukea noita vanhoja bloggauksia ja hakea sieltä niitä juttuja mitä täytyisi kertoa. Ja sit mä en osaa kuitenkaan nähdä sitä vikaa lopulta kuin itsessäni. Tein miehelle saman mikä minulle on tehty. Ja tiedän miltä se tuntuu. Siitä menee aikaa päästä yli. En itse varmaan koskaan pääse siitä yli, enkä varmaan tästäkään.

Loppu on aina uuden alku.

Tuntuu tyhjältä, mutta ei niin tyhjältä kuin pitäisi varmaan tuntua. Seitsemän vuotta.

Vielä on paljon asioita. Loput siteet katkaistava.

Tuntuu pahalta kun toinen ei voi sanoa suoraan. Tai oikeastaan ei ilmeisesti halua sanoa mitään.

Elämä on.

Uudet tuulet puhaltaa.

TERVEISIÄ KUUN PIMEÄLTÄ PUOLELTA

Näin yöllä unta että olin kuussa. Ympärillä oli vain harmaata pienten kraatereitten täyttämää kuunpintaa ja muutama isompi irtokivilohkare. Istuin selkä tällaista lohkaretta vasten juuri siinä kuun valoisan ja pimeän puolen rajalla. Pimeys oli vain muutaman kymmenen sentin päässä. Pimeys, joka oli pimeämpää ja pelottavampaa kuin mikään mitä olen aikoihin nähnyt. Olisin halunnut ojentaa käteni pimeyteen. Kokeilla onko siellä todella "pimeää", pelottavaa, kylmää ja yksinäistä. Istuin ja taistelin tuota halua vastaan.

Kuussa oli kaunista.

Toiset perutut treffit muutaman päivän sisään. Ensiksi menivät ohi kaverit ja pelaaminen, sitten iski krapula. Joo, antaa olla. Taas kerran. Ehkä mulla on sit ensi viikolla kiire. Milloinhan mä lopetan yrittämisen? milloin en enää kysy voidaanko nähdä? Onko sulla jotain illalla, jos tulisin yöksi? Milloin lakkaan näkemästä vaivaa, kun odotan häntä vierailulle? Milloin teen niinkuin hän tekee?

Viime aikoina tullut muutenkin mietittyä sitä, että olenko mä liian kiltti. Kiltti siinä mielessä, että yritän pitää lupaukseni ja ajattelen sitä miltä toisesta tuntuu, jos petän lupaukseni. Onhan se tietysti aivan inhimillistä, että joskus joutuu viime hetkellä perumaan joitain juttuja. Asioita tapahtuu. Mutta esimerkiksi, jos mä olen sopinut meneväni baariin kaverin kanssa, niin ei mulle tule mieleenkään vetää edeltävänä iltana lärvejä, kun tiedän etten seuraavana päivänä sitten pysty juomaan ja olen tylsää seuraa. Oletan että toinen on odottanut iltaa ja pettyy( vaikkei sitä ääneen sanokkaan), jos perun. Mutta joo,näitä sattuu, kaikille.

Tänä viikonloppuna mä olen tuijottanut seinään enemmän kuin aikoihin.

Ikävä. Mutta mitä.

Kuka mä oikein olen. Tuntuu että pitäisi vaan eristäytyä. Unohtaa kaikki sosiaaliset kontaktit hetkeksi. Sais hakata päätä seinään rauhassa.

Haluatko sinä nähdä minua vain silloin kun panettaa?

Onko kaljanjuonti todella mukavampaa ja tärkeämpää kuin minä?

Onko sinulle koskaan enää aikaa minulle?

Kuuluuko minun tehdä aina aloite tapaamiseen?

Luuletko että odotan kotona soittoasi nurkassa istuen? Tietenkin.

Ainoa asia mitä mä olen viime vuosina saavuttanut on tämä vartalo. Miettikää sitä. Olen pystynyt luopumaan 25 ylimääräisestä kilosta ja muokkamaan painoharjoittelulla kroppaani niin että joku on jopa sanonut sitä kauniiksi. Ainoa saavutus. Ja enhän minä näe kuin virheitä, lisää työtä, lisää itsekuria, lisää harjoittelua ja lisää myös aivan puhdasta kipua. Liikunnasta on tullut pakkomielteinen osa elämää, ilman ei pysty olemaan. Ruuasta on tullut peikko. Kaikki hyvä on kiellettyä ja aiheuttaa huonoa omaatuntoa.

Eipä ole kovin kummoiset saavutukset kohta kolmekymppiseltä naiselta. Minulta puuttuu eräs geeni, joka tässä maailmassa pärjäämiseen tarvittaisiin. Kunnianhimogeeni. Minulla ei ole halua menestyä, olla paras. Olen pohjimmiltani laiska ja menen siitä mistä aita on matalin.

Viime kerrasta tuntuu olevan ihmisikä. Niin paljon tapahtunut ja loppujen lopuksi niin vähän sanottavaa. Elämä valunut jonnekin. Suunta määräämätön.

Asun nykyään yksin. Miehen ja minun suhde on arvoitus. Tapailemme, näemme, mutta en tiedä tekeekö tämäkään mua onnelliseksi. On oma vapaus, mutta myös omat murheet, huolet ja yksinäisyys. Maailma kaatuu taas hiljalleen, seinät lähestyvät, hengitys salpautuu....

Surutyö on vielä tekemättä. Niin monet haaveet kaatuivat suhteen muututtua etäsuhteeksi. Epäonnistuminen. Se ettei vieläkään jaksa silloin kuin pitäisi jaksaa. Mikä minussa on vikana. Miksi en osaa olla onnellinen.

Liikaa kaikkea.

Yli kuukausi vierähtänyt edellisestä bloggauksesta. Ei ole ollut aikaa, tarmoa, eikä asiaakaan.

Elämä on uomissaan, kulkee väistämättä eteenpäin kuin juna. Kaikki varmaan näyttää hyvältä, mutta tavallaan minä olen enemmän rikki kuin ennen. En osaa tehdä päätöksiä. En osaa katsoa eteenpäin ja miettiä mikä on tulevaisuuden kannalta paras ratkaisu. Työ, harrastukset, koti ja kaikki muut säädöt siihen päälle, vievät energian miinukselle. Kaikki on hyvin, mutta toisaalta mikään ei ole hyvin.

Minä haluan vain olla hyväksytty, rakastettu, huomioitu...

Kaikki vaiva tuntuu niin turhalta. Ei ole tulevaisuutta, ei mitään mistä pitää kiinni. Olen epäonnistunut jälleen, ja epäonnistun kokoajan uudelleen olemalla hiljaa, vaikenemalla ja jäämällä. En ymmärrä mitä teen väärin. Miksi minua on niin vaikea rakastaa.

Pelkään, että jos tämä päättyy nyt, en selviä siitä hengissä. En jaksa. Liian paljon vaatimuksia ja vastuksia. En jaksa etsiä asuntoa, miettiä muuttoa ja elämää sen jälkeen. En jaksa miettiä sitä millä maksan vuokran, kun mistään ei tule rahaa. En jaksa miettiä miten saatan opintoni loppuun, kun en edes omista tietokonetta. Millä pidän kiinni paremmasta elämäntavasta. Miten säilytän mielenterveyteni jäädessäni yksin. Mahdoton tehtävä. Ei tietä ulos. Tai on, on tie ulos. Sitäkään en jaksa yksin.

Lisää ikää, lisää kokemusta. Mennyttä...

MIkä siinä on, että tuo stainless steel ei vieläkään uppoa ihoon. Jättää jälkeensä vain pieniä lähes näkymättömiä naarmuja, jotka eivät tuo helpotusta.

Tein sen taas. Ihastuin. Typerä minä. Pitäisi vain osata lopettaa etsiminen. Lopettaa hyväksynnän hakeminen. Luopua kaikesta paskasta ja keskittyä olennaiseen. Kuka vain kertoisi mitä se olennainen on.

Pohjaton yksinäisyyden tunne kulkee tänään kintereillä. Vanha vainooja ilmestyi jo perjantaina. Ei ketään kelle puhua, ei paikkaa minne mennä... Ulkopuolinen, erilainen... Pakotettu hymy, tyhjä kohteliaisuus, horjuvat kulissit. Tekisi mieli vain kirkua ja huutaa, mutta edelleen jokin estää. Pohjattoman pimeän kuilun reunalla, johon väärät sanat tiputtavat ja yksinäinen pudotus jatkuisi loppuelämän.

Ohi menevät hetket. Kun kuvittelee voivansa katsoa menneisyyttä ja ihmisiä silmiin ja sanoa olevansa jotain. Jotain muuta kun se ei tarpeeksi nätti/fiksu/hyvä... Miten sitä aina kuvittelee pääsevänsä edes tasoihin. Olevansa edes tarpeeksi...jotain. Koskaan halunnutkaan olla paras missään, kunhan edes olisin tarpeeksi...

Niin joo. On sentään kevät ja jonkun hormoonit ovat taas heränneet. Voisin ottaa itselleni sellaisen kivan, räyhäkkään ja hiukan röyhkeänkin kesäkollin, joka kuitenkin olisi mielellään sisäsiisti ja osaisi metsästää itse omat ruokansa. ;)

Ahdistaa enemmän kuin aikoihin.

Päivä alkoi hyvillä uutisilla, mutta heti perään tuli taas muistutus asiasta, jonka olen osittain tietoisesti sulkenut pois päästäni. Yliopistojen tutkintouudistusten siirtymäaika päättyy 31.7.2007. En tiedä mitä se kohdallani tarkoittaa. Enkä oikeastaan jaksaisi miettiäkään. Motivaatiota ei ole. Mitään valmistuminen ei elämässäni muuttaisi ja muutenkin... Tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta koko urakka.

Tällä hetkellä lähinnä väsyttää ja itkettää. Päähän koskee niin että silmissä vilisee pieniä palloja. Taidan mennä harrastamaan puutarhaterapiaa. Ehkä noiden poikukkien repiminen maasta saa olon tuntumaan paremmalta. Tiedä häntä.

No jopas,on taas päässyt tämä bloggaaminen unohtumaan aivan täysin. Tai unohtumaan ja unohtumaan. Itsesensuuri ollut päällä.

Työasiat on nyt vihdoinkin järjestyksessä, ainakin Elokuulle asti saa nyt hengähtää ja keskittyä työntekoon. Sitten taas uudet jutut ja ongelmat. Rahatilanne on edelleen huono, eikä tässä nyt ihan äkkiä ole mitään parannusta tulossakaan. Parisuhteesta en jaksa puhuakaan. Paska mikä paska. Lenkkeily on edelleen elämän helmi. Nytkin tässä odottelen että pääsisin lähtemään, varsinkin kun aurinko paistaa ja lämpöasteita on t-paita kelin verran.

Eipä tässä oikeastaan mitään ihmeitä ole tapahtunut. Viikonloppu meni töissä, vaikkakin lauantai-ilta vietettiin kantiksessa kosteissa tunnelmissa, niin sunnuntaina oli ihan hyvä fiilis mennä salille töihin. Se olikin sitten siellä viimeinen vuoro aikoihin. Mitään ei ole ainakaan sovittu ja muutenkin kun kaivaukset alkaa, niin paljon mitään ylimääräistä ei jaksakaan tehdä. Nyt onkin pitkästä aikaa seitsemän päivää putkeen vapaata. Tässähän saa melkein tehtyäkin jotain muutakin kuin treenit. Täytyisi pihaa laittaa ja kämppäkin taitaisi vaatia kevätsiivouksen. Viikonloppuna miehen sisko tulee kylään ja ensi viikolla toivon mukaan äiti rantautuu Turkuun. Tarkoitus olisi kierrellä kirppareita ja täytyy vähän tuota museoiden tarjontaakin kartoittaa, jos olisi joitain kivoja näyttelyitä. Ja jos sää sallii niin jokilaivalle täytyy päästä istumaan.

Yllättävän vähän ahdistaa nuo lähestyvät synttärit. Ilmeisesti koko 30-kriisi on niin voimissaan, että en jaksa paljon huolestua yhdestä vuodesta lisää. Nämä ovatkin sitten viimeiset synttärit, joissa puhutaan numeroista. Tästä lähtien lasketaan korkeintaan taaksepäin. Tarkoituksena olisi siis grillailla ja syödä kakkua vapun ja mun synttäreiden kunniaksi. Ja tietysti täytyy taas läträtä sen viinankin kanssa. =)

Mutta kesää kohti. Vielä olisi matkaa.. Rantakunto 2007 ei vielä ole saavutettu ja saattaa jäädä kokonaisuudessaan saavuttamattakin. Pitäisi kai kuitenkin olla tyytyväinen.

Kevät. Miksihän kevät on aina tällaista aikaa. Masentaa, ahdistaa ja pelottaa. Tahdon takaisin pimeän talven, jonka varjoihin voi piiloutua. Aurinko ei ole ystäväni. Se paljastaa virheet ja tekemättömät asiat. Osoittaa sormella ajan kulumista hukkaan, onhan jo huhtikuu.

Tällä hetkellä parisuhteeni on lopussa. Minä olen lopussa. En jaksa, enkä löydä mitään muuta syytä jatkaa kuin sen, että pelkään enemmän yksinäisyyttä kuin pahaa oloa suhteessa. Tiedän joutuvani luopumaan monesta asiasta, jos suhteeni loppuu. Elintaso romahtaa ja luultavasti joutuisin luopumaan muutamasta rakkaasta harrastuksesta. Pyöritän päässäni myös ajatusta uudesta parisuhteesta. Siitä olisiko minulla voimaa ja uskallusta sellaista enää rakentaa. Ja jos ei olisi, pystyisinkö elämään yksin.

Elän taas sumussa. Teen asiat, mutta en ajattele mitä teen. Töissäkin teen varmasti lukemattomia pikkuvirheitä ja luultavasti isompiakin. En halua kohdata ihmisiä, en ainakaan katsoa ketään silmiin. Ystävälliset sanat saavat minut hämilleni ja kääntymään pois. Pääni on kuin jumissa. En vain tajua asioita. Peiton alla pimeässä itken kun en muutakaan osaa.

Olen nähnyt viimeiset neljä yötä todella outoja unia. Ensimmäisenä yönä revin itseltäni kolme takahmmasta pois, koska niitä naputtaessa kynällä kuului outo ääni. Hampaat olivat omituisen malliset ja ruskeat. Yök. Myöhemmin unessa hammaslääkäri naputti hampaitani ja sanoi niiden pitävän outoa ääntä.

Seuraavana yönä näin unta läskista. Valtavista määristä ihon alla olevaa keltaista möykkistä rasvaa. Omaani vai kenen, who knows.

Kolmantena yönä kaipasin hellyyttä. Näin koko yön unta lämpimästä sylistä johon käpertyä ilman selkään takovaa erektiota ja käsistä jotka silittävät, eivätkä tunge vaatteiden alle ja puristelemaan rintoja. Kehräsin unessa varmaan kuin kissa.

Viime yönä näin unta nukkumisesta. Katsoin itseäni nukkumassa. Tyypillisessä uniasennossani puoliksi mahallaan toinen jalka koukussa peitto jalkojen välissä ja halityynyä syliin tiukasti rutistaen. Tuli vain mieleen, että olinko unessa kuollut. Niin rauhallisesti lepäsin.

Niin, taisi olla täysikuu tällä viikolla.

Read my VisualDNA™ Get your own VisualDNA™

Jotkin päivät sitä vain voisi jättää elämästä väliin. Tänäänkin oli sellainen päivä. Liian kauan olikin jo tuntunut hyvältä. Hetkellinen ote elämästä ja asioista herpaantuu niin helposti.

Seinät alkoivat kaatua päälle jo eilen illalla. Yö oli levoton. Painajaisia toisensa perään ja umpikänninen mies rymyämässä ensin kotiin ja sitten aamun pikkutunneilla oksentelemassa pitkin kylpyhuonetta. Aamulla salilla en meinannut jaksaa pysyä pystyssä. Siitä huolimatta juoksin niin kauan, että syke hipoi taivaita ja lihaksiin särki. Fyysinen kipu on kyllä ihmeellinen asia. Se pitää kiinni elämässä. Alakulo painaa myös itsetunnon alas. Sitä tuntee olevansa totaalinen luuseri. Joka roikkuu kiinni jo menetetyssä elämässä, ei ikinä valmistu, eikä koskaan pysty rakentamaan suhdetta joka kestäisi ja tyytyy siksi elämään suhteen raunioilla. Peilikuva vittuilee ja jokainen kommentti muuttuu omissa korvissa supernegatiiviseksi.

En koskaan ole ymmärtänyt kuinka ilkeä mieheni osaa olla. Eikä hän normaalisti olekaan. Paitsi kun on vihainen minulle jostakin ja huomaa, että mieleni on jo muutenkin maassa, silloin hän iskee. Nauttii varmaan kun saa minut itkemään, enkä pysty sanomaan mitään vastaan. Enkä pysty sanomaan että lähden. Olen hyvä keksimään tekosyitä, tiedän. Mä en vain edelleenkään osaa löytää itsestäni sitä voimaa, joka saa mut sanomaan ääneen etten ole onnellinen, etten halua tällaista elämää enää, että asioiden on muututtava ja meidän on puhuttava ja jollei se auta, niin tämä loppuu. En mä tiedä tuleeko sitä voimaa enää koskaan mistään.

Ystävälläkin on huono päivä. Enkä mä oikein osannut enkä jaksanut olla tarpeeksi tukena. Vaikka tiedän hyvin kuinka paljon asia hänelle merkitsee ja pelkään mitä saattaa tapahtua, jos tilanne on niin huono miltä vaikuttaa. Mä olen hyvä kuulemaan toisen tuskan ja huolen, mutta huono lohduttamaan, saatikka auttamaan. Toinen ystävä painii opiskelujuttujensa kanssa. Onnellinen saa sentään tehtyä jotain. Omat ongelmat tuntuvat niin tyhmiltä ja tyhjän päiväisiltä.

Jotkin päivät sitä vain voisi jättää elämästä väliin. Tänäänkin oli sellainen päivä. Liian kauan olikin jo tuntunut hyvältä. Hetkellinen ote elämästä ja asioista herpaantuu niin helposti.

Seinät alkoivat kaatua päälle jo eilen illalla. Yö oli levoton. Painajaisia toisensa perään ja umpikänninen mies rymyämässä ensin kotiin ja sitten aamun pikkutunneilla oksentelemassa pitkin kylpyhuonetta. Aamulla salilla en meinannut jaksaa pysyä pystyssä. Siitä huolimatta juoksin niin kauan, että syke hipoi taivaita ja lihaksiin särki. Fyysinen kipu on kyllä ihmeellinen asia. Se pitää kiinni elämässä. Alakulo painaa myös itsetunnon alas. Sitä tuntee olevansa totaalinen luuseri. Joka roikkuu kiinni jo menetetyssä elämässä, ei ikinä valmistu, eikä koskaan pysty rakentamaan suhdetta joka kestäisi ja tyytyy siksi elämään suhteen raunioilla. Peilikuva vittuilee ja jokainen kommentti muuttuu omissa korvissa supernegatiiviseksi.

En koskaan ole ymmärtänyt kuinka ilkeä mieheni osaa olla. Eikä hän normaalisti olekaan. Paitsi kun on vihainen minulle jostakin ja huomaa, että mieleni on jo muutenkin maassa, silloin hän iskee. Nauttii varmaan kun saa minut itkemään, enkä pysty sanomaan mitään vastaan. Enkä pysty sanomaan että lähden. Olen hyvä keksimään tekosyitä, tiedän. Mä en vain edelleenkään osaa löytää itsestäni sitä voimaa, joka saa mut sanomaan ääneen etten ole onnellinen, etten halua tällaista elämää enää, että asioiden on muututtava ja meidän on puhuttava ja jollei se auta, niin tämä loppuu. En mä tiedä tuleeko sitä voimaa enää koskaan mistään.

Ystävälläkin on huono päivä. Enkä mä oikein osannut enkä jaksanut olla tarpeeksi tukena. Vaikka tiedän hyvin kuinka paljon asia hänelle merkitsee ja pelkään mitä saattaa tapahtua, jos tilanne on niin huono miltä vaikuttaa. Mä olen hyvä kuulemaan toisen tuskan ja huolen, mutta huono lohduttamaan, saatikka auttamaan. Toinen ystävä painii opiskelujuttujensa kanssa. Onnellinen saa sentään tehtyä jotain. Omat ongelmat tuntuvat niin tyhmiltä ja tyhjän päiväisiltä.

Jahas jahas, olis taas ilmeisesti aika päivittää kuulumiset. Kevät on vain niin odotuksen aikaa. Kesä, lenkkeily, työt... Kaikki asiat ovat ikäänkuin jonossa, tulossa, mutta eivät aivan vielä täällä. Ensimmäistä kertaa vuosiin todella odotan kesää ja kärpäsiä. Toivottavasti myös aurinkoa ulkotöissä ja paljon mukavia muistoja. Vaikka onkin tunne siitä, että kaikki voi muuttua hyvinkin pian, on elämässä erilaista turvaa kuin ennen. Ja siitä saan kiittää ystäviä. Tämä talvi viime syksystä lähtien on syventänyt ja muuttanut montaa ystävyys-suhdetta todella perusteellisesti kohti entistä tukevampaa pohjaa. Ystäviä on jäänyt matkalle, mutta toisaalta uusia tuntuu tulevan kokoajan lisää.

Viime viikko oli kovin hektinen, en tosin tiedä miksi. Mitään konkreettista ei tullut tehtyä. Töitä muutamana päivänä ja epätoivoista shoppailua niin ikään.

Perjantai-ilta kului mukavissa merkeissä Sebastianin kanssa. Kuten jo silloin illalla sanoin, on hienoa, että jonkun "uuden" ihmisen kanssa on niin helppo olla. Helppo keskustella ja helppo olla hiljaa. Ei tarvitse olla mitään muuta kuin on. Oli todella hienoa, että tulit, vaikka Turku kohtelikin hiukan kaltoin. =) Lauantaina paranneltiin krapulaa katsomalla kuinka toiset kärsii vielä huomattavasti enemmän (leffat Saw II ja III) ja kieltämättä hyvin toimi. Loppukin kapula pyyhkiytyi illalla pois saunan lauteilla.

Sunnuntai onkin sitten ollut täysin toimeton päivä. Rauhallisella sunnuntaikävelyllä tosin talvi yllätti kesken kaiken. Ja mä kun kuvittelin että tulisi kevät ja pääsisi juoksemaan. I know, I'm obsessed. =D

Seitsemän vuotta.

Seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen on parisuhteessa odotettavissa se ensimmäinen vakava kriisi.

Parisuhteestani puuttuu tällä hetkellä kaikki parisuhteen tunnusmerkit. Yhtähyvin voisimme olla vain hyviä ystäviä tai kämppäkavereita. En tiedä onko enää olemassa "meitä". Meillä on yhteisiä suunnitelmia, ympäristön pakosta. Mutta meillä ei ole halauksia, suukkoja, läheisyyttä, puhumattakaan seksistä. Muistan hyvin milloin viimeksi itse sanoin rakastavani, mutta milloin viimeksi kuulin nuo sanat. Meillä keskustellaan, mutta vain kepeistä jokapäiväisistä ajankohtaisista asioista: kansalaispalkasta, tv-ohjelmista, säästä, kirjoista, peleistä ym. Mutta meillä ei puhuta meistä.

Apulanta:Viisaus ei asu meissä

Oon tehnyt asioita
joilla ei oo muuta tarkoitusta
kuin olla tikareita
jotka tarkoitettiin ainoastaan
sinuun uppoomaan

Antaisin anteeksi
jollen heikolta näyttäisi

Sun kärsivän tahtoisin

Viisaus ei asu meissä
Ei rankaisu muuta tietämme
Luopumaan ei suostuta edes tyhmyydestämme

Kun alta murtuu katu
Terävät reunat voidaan pyöristää
ettei jalkoihin satu
Mut sitä ei voi kiistää ettei se oo
hajonnut jo

Iskuja vyön alle
enemmän kuin muualle

Varkaalta varkaalle

Viisaus ei asu meissä
Ei rankaisu muuta tietämme
Luopumaan ei pystytä edes ongelmistamme

Tappaa ei ollut tarkoitukseni
vaan rampauttaa pysyvästi
niin että joka päivä muistaisit
joka päivä koko loppu elämäsi
missä teit sen minua koskevan virheen

Viisaus ei asu meissä
Ei rankaisu muuta tietämme
Luopumaan ei suostuta edes tyhmyydestämme

Viisaus ei asu meissä
Ei rankaisu muuta tietämme
Luopumaan ei pystytä edes ongelmistamme

Nostaa kissa pöydälle ja silittää sitä vastakarvaan. Täytyisi vain laittaa kaikki peliin ja olla pelkäämättä mitä tapahtuu. Elämä näin on pysähdyksissä. Enkä koskaan pääse eteenpäin elämällä näin.

Aamulla viisi minuuttia hyvää oloa toisen kainalossa unisena. Tunnin päästä totaalinen romahdus. Kiukuttelua ja valitusta. Nitinää ja kitinää. Uhmaikäinen viisivuotias, jonka tapakasvatus on ollut jäissä. Perheen odotettu poika kolmen tytön jälkeen. Hemmoteltu kuopus, suvun jatkaja.

Töihin. Loputon väsymys vaivaa. Ei jaksaisi edes kävellä rappuja ylös, saatikka juosta bussipysäkille.

Ihminen pelkää. Pelkää puhua asioista, koska pelkää menettävänsä kaiken.

Ihminen toivoo. Toivoo, ettei ole heittänyt seitsemää vuotta elämästään hukkaan.

Ihminen uskoo. Uskoo kaiken vielä muuttuvan paremmaksi.

Ihminen kaipaa. Kaipaa kosketusta ja lämpöä.

Ihminen tarvitsee. Tarvitsee rakkautta elääkseen ja voidakseen hyvin.

Ihminen rakastaa?

Paljon ristiriitaisia tunteita elämässä tällä hetkellä. Tunnemyllerrys näkyy unettomina öinä, ahdistuksena ja levottomuutena. Väsymys näkyy pieninä haavereina; mustelmia siellä täällä ja palovamma ranteessa.

Maanantaina oli se pelätty ja odotettu päivä. Mies oli tukenani, mutta tuki loppui niihin muutamiin tunteihin polilla. Ei ole edes kysynyt sen jälkeen miltä tuntuu, sattuuko. Mutta kaikkihan on hyvin. Elän ja treenaan kuten ennenkin. Muuttunut on vain ainoastaan kuoleman ja vakavan sairauden liippaaminen läheltä. Ajatus siitä, että haluanko elää näin kuolemaani saakka, on tullut elämääni. Hukkaammeko vain aikaa toisiimme.

Toisaalta pieni piru kuiskii korvaan sisimpiä salaisuuksia: Kuka sinut huolisi. Et koskaan enää löydä ketään, kuka sinua rakastaisi. Olet niin huono ihminen, että tiedät kyllä mihin vain ja ainoastaan kelpaat miehille. Et ole tarpeeksi kaunis, hyvä tai älykäs pärjätäksesi. Läheisriippuvuus ja huono itsetunto muodostavat yhdessä jatkuvan painajaisen.

Viime viikkoina olen niin monelta taholta kuullut, ettei mikään muutu. Ettei toista voi muuttaa ja ehkä mies voisi muuttua jonkun toisen naisen kanssa, muttei enää minun. Niin monta kertaa vanhemmat ja kokemustensa kautta viisastuneet ovat sanoneet, ettei huonoon suhteeseen pidä jäädä. On parempi elää vaikka yksin. En vain tiedä jaksanko uskoa.

Väsymys puhuu taas. Mieliala heittelehtii niin ettei ole tosikaan. Ärsyynnyn pienestäkin asiasta, enkä jaksa sitä peitellä. Surun ja itkemisen sen sijaan peitän. Ei siitä kenenkään tarvitse tietää.

Eilen salilla reilusti yli 50-vuotias nainen tilitti minulle masennustaan, työttömyyttään ja elämänsä toivottomuutta. Puhui siitä että kuinka tuntuu ettei tulevaisuutta ole olemassakaan. Minä olin hiljaa ja myöntelin vain vierestä. En halunnut sanoa, että olen vielä vajaa kolmekymppinen ja tuntuu aivan samalta. Mitäpä sitä hänelle sanomaan. Tarpeeksi murehtimista omissakin asioissaan.

Viikonloppu. Ei oikein kiinnostanut mikään. Perjantaina oli ihan kivaa. Kivaa ja kivaa. Yksi kissatappelu ja tarpeeksi viinaa, enemmänkin olisi voinut juoda, mutta kunto ei ehkä antanut periksi. Väsynyt ja kipeä olin. Nyt tuntuu hiukan paremmalta. Nenä vuotaa ja yskittää, mut keuhkoputki ei tunnu enää olevan ihan verillä. Selviän siis hengissä.

Huominen... Jännittää, pelottaa ja tavallaan ei tunnu miltään. Yksi asia siinä ottaa päähän. En sitä nyt tähän kirjoita, mutta ottaa kuitenkin. Itsesensuuria. Kaikkea ei aina kannata myöntää.

Ärsyttää kun ulkona paistaa aurinko. Ei enää voi hiipiä ulos omiin ajatuksiinsa vajonneena pimeän turvin. Tykkään pimeydestä ja varjoista. Tykkään olla näkymätön ja huomaamaton. Pidän siitä, että minut jätetään välillä rauhaan ja saan olla yksin omien ajatusteni kanssa. Olen menninkäinen, enkä päivänsäde.

Eipä siis ollut oikeastaan mitään asiaa. Tyhjää ja tyhmää kirjoittaa tänne vain kirjoittamisen vuoksi.

- Sä olet taas pahalla tuulella.
- Ja sä rupeat taas mököttämään, kun mä olen pahalla tuulella.
-Ei ole kivaa kun toinen on aina huonolla tuulella. Sulla on noita huonotuulisia päiviä paljon enemmän kuin hyviä.

Ja mä en taaskaan avannut suutani. En sanonut, että mietitäänkö mistä minun huonotuulisuuteni johtuu, niin voidaan taas sujuvasti sopia, että minä olen paska ja sinussa ei ole mitään vikaa. Jo valmiiksi itkuisena en jaksa moista keskustelua käydä. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Paska mikä paska.

En muista milloin viimeksi olisi ollut näin tyhjä olo. Surullinen ja jotenkin kuollut. Näin yöllä unta, jossa ammatinvalintani kyseenalaistettiin tarpeettomankin karkeasti. Ei sekään oikeastaan herättänyt tunteita, kyseenalaistan oman tulevaisuuteni kyseisellä alalla itsekkin. En vain ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi määrätietoinen. Kyynärpääni eivät ole tarpeeksi kovat, mieluummin autan muita.

Tällä hetkellä ei ole hyvä missään. Salilla viihtyisin, mutta ihmiskontaktit häiritsevät. En jaksaisi esittää iloista ja energista, kun kaikki tuntuu olevan huonosti. Tiedän sulkevani ihmisiä ulos elämästäni. Osa tekee sen minulle helpoksi. Hekään eivät pidä vapaaehtoisesti yhteyttä, niin yhteys on helppo katkaista tältäkin puolelta. En vain jaksa.

Miehen loputon vastuuntunnottomuus ja velvollisuuksista laistaminen jaksaa näinkin monen vuoden jälkeen ihmetyttää. Vihjeet eivät mene perille ja suoraan huomauttaminen on nalkuttamista. Olen varmaan kohtuuton. Täytyyhän minun olla. Vaadin varmasti liikaa, tosin en yhtään sen enempää , vaan itseasiassa paljon vähemmän, kuin itseltäni.

Taidan mennä tuijottamaan idioottilaatikkoa. Tässäkään en voi olla. Mies on liian lähellä, ahdistavan lähellä. Taidan vihata.

Joskus vain tekisi mieli repiä hiukset päästä ja huutaa suoraa huutoa. Ottaa niin päähän. En kestä sitä että mun asioihin puututaan. Ne eivät kuulu kellekään. En ole tilivelvollinen kellekään. Jos mua ei huvita tehdä muuta kuin pyöritellä peukaloitani kaiket päivät ja homehtua kotona, niin mitä helvettiä se teidän nenää kaivaa. Jos teitä huolettaa pojan/veljen suhde minuun, niin sanokaa se sille. Sanokaa sille ettei sen tartte katsoa kotonaan mitään rahanahnetta lahnaa, joka ei itse kanna korttaan kekoon. Sanokaa se sille! Koska mä en ole kuuro, enkä tyhmä. Kuulen kyllä ne kysymykset puhelimessa ja kiertelevät vastaukset. Kuulen ne kyllä...

Ameeba ja paska fiilis vähän kaikesta. Rahat on taas vaihteeksi loppu, en ymmärrä mihin sitä menee niin paljon. Tai siis tiedän kyllä. Oli niin vaikeeta muutaman päivän jälkeen taas alkaa ajatella vain Toista koko ajan. Mitä teen milloinkin, mitä ostan kaupasta, mitä katsotaan telkkarista... Kaikki aina toista ajatellen. Olen vain sellainen. Laitan tuon Toisen aina edelle... Ainakin omassa päässäni. En sitten varmaan oikeasti koskaan tee niin, palautteesta päätellen.

Keuhkoputkeen koskee ja kurkkua aristaa. Jokohan nyt on ensimmäisen kunnon flunssan aika kokonaiseen vuoteen. En halua sairastua. En kestä ajatusta olemisesta neljän seinän sisällä. Pakko päästä salille. Pakko tuntea olevansa edes jotenkin elossa.

Ameeba.

Tänään oli taas niitä päiviä. Makasin aamulla voimattomana sängyssä. Raahauduin salille, koska oli pakko mennä kuulemaan moitteet edellisestä työpäivästä. Kulutin salilla loppuun kaiken positiivisen sosiaalisen energiani. Palasin kotiin ja käperryin sohvalle voimaan pahoin ja itkemään. Mies tuli kotiin. Ärähteli, oli vihainen ja ärsyttävä. Oli palkankorotus jäänyt odotettua pienemmäksi. Raukkaparka. Menin saunaan itkemään. Nyt taidan mennä sänkyyn itkemään, tai ehkä sittenkin alakerran sohvalle.

Olisin oikeastaan halunnut puhua jonkun kanssa, mutta olette kaikki jossain onhan nyt perjantai-ilta.

Keskityn rukoilemaan ihmettä. Tulkoon sitten missä muodossa tahansa.

Näin eilen Paris Hiltonin. Tai siis halpiskopio Paris Hiltonin. Asuu ilmeisesti ihan naapurissa. Hankkisi oman tyylin.

Huomenna taas töihin. Ei huvittaisi pätkääkään.

Nyt tuli vastaan kone, jota mun aivot ei käsitä. Töissä tietenkin. "Valitettavasti meillä ei voi nyt maksaa kortilla, koska en saa konetta toimimaan." Ottaa päähän. Harvinaisen kelju vehje. Nämä normaalisti auttavat aina eteenpäin, mutta tämä vain huutaa käyttämään sirua. Ja meillähän ei mitään sirua käytetä. o_O

En sitten nukkunut viime yönä. Jännittää ilmeisesti pitkä päivä uudessa paikassa vastuussa asioista, joita ei oikeesti osaa. Huoh. Tein illalla kysymyslistaa, mitä kaikkea täytyy muistaa kysyä, ettei tarvitse jatkuvasti laitella pomolle tekstiviestiä ja kysellä tyhmiä. Tänään on siis huono päivä tulla treenaamaan, koska ohjaaja ei tiedä mitään. =) Teitä on varoitettu.

Menen keittämään kahvia.Taidan ottaa ison termospullon sitä mukaan töihinkin. Jaksan pysyä hereillä tiskin takana.

Niin, enkä pyyhi tuota eilistä. Ehkä pitäisi. Mutta lisäyksiä siihen on tulossa. Jahka ehdin.

Olen mä kyllä säälittävä. Koko miehen poissaolon ajan olen puhunut siitä kuinka kaiken täytyy muuttua. Kuinka en halua jäädä tähän suhteeseen jne. Kun mies palaa takaisin, on kaikki niin kuin ennenkin. Hymyilen, suukottelen, halailen, katselen asuntoja ja teen mieliksi, vaikka välillä etookin. Juteltiin ja naurettiin, onhan meillä hyviäkin hetkiä. Mutta lähinnä ystävinä. Fyysinen kontakti tuntuu vieraalta, jotenkin väärältä ja etovalta. Huijaanko vain itseäni vai ovatko realiteetit niin vahvoina mielessäni etten uskalla kyseenalaistaa mitään. Elän mieluummin valheessa, vai onko se edes valhetta. Onko kyse kuitenkin elämäni rakkaudesta ja tämä vaihe on vain jotain elämätöntä nuoruutta. Peter Pan -ilmiö, en haluaisi vielä kasvaa aikuiseksi, haluaisin vielä leikkiä ja olla teini.

On todella inhottavaa ja pinnallista myöntää, mutta suurin ongelma meidän välillämme on puhtaasti miehen fysiikka. Kykenen elämään hänen persoonansa ja tapojensa kanssa, mutta en sen tosiasian kanssa, että mielestäni hän laiminlyö oman ruumiinsa ja terveytensä. En koe häntä enää seksuaalisesti haluttavana. Luultavasti syynä tähän on myös oma muutokseni. Aikaisemmin en pitänyt itseänikään seksikkäänä, ja nyt kun oma seksikkyys on ehkä löytymässä ja halut palaamassa, huomaan vain yhä useammin miettiväni, että mistä tuo suuri valkoinen valas rantautui tuohon sohvalle. Pinnallista, mutta valitettavasti visuaalisuus on osa seksuaalisuutta ja kun loppujen lopuksi tiedän, että se muutos olisi mahdollinen. Työtä se vaatii, mutta hänkin hyötyisi siitä, monella muullakin tavalla kuin seksielämän piristymisenä tai oikeastaan henkiinheräämisenä.

Pitäisikö sitä vain hankkia nuori viriili rakastaja ( ja mistähän postimyynnistä niitä saisi) ja jatkaa vain tätä suhdetta. En mä tiedä. Pää on aika lopussa tämän asian kanssa.Kun eihän toiselle voi sanoakaan, että näytät siltä, ettei tee mieli tulla edes samaan sänkyyn.

Milloin minusta oikeasti tuli näin pinnallinen? Matkan varrella.

Edit: Luultavasti luen tämän huomenna ja pyyhin pois. En halua ajatella näin, ainakaan "ääneen".

Odottelin tänään turhaan viestiä eräältä ihmiseltä. Olisin tarvinnut jotain piristystä. Medal Of Honor ei oikein kulje, eikä oikeastaan auta ahdistukseen.

Eikä ole ikävä ei. Totta kai yksin olo ahdistaa, mutta ei normaalia sunnuntaita enempää.

Vietin jo tunnin ulkona tänään, mutta taidan tehdä vielä toisen lenkin. Ihan vain rauhassa kävellen. Tämä olkoon se lähestulkoon lepopäivä tällä viikolla. Huomenna pääsen taas salille rehkimään. Vaikka nukuin viime yönä vain neljä tuntia ei väsytä ollenkaan. Liikaa kahvia tai sitten olen horrostanut unikiintiön täyteen viime viikkoina. Yritän houkutella unta raittiilla ilmalla. Ja mielelläni ottaisinkin kiintiöllisen rauhallista unta. Ilman unia.

Ystävä kirjoitti: "Olisi kiva kuulla olevani kaivattu, toivottu ja ainutkertainen." Juuri näin. Vielä mukavampaa olisi jos joku olisi minulle kaivattu, toivottu ja ainutkertainen.

Mies on lähdössä Lappiin vajaaksi viikoksi kavereiden kanssa. Äiti soitti tuossa viikonloppuna ja kajautti puhelimessa iloisesti:"No sinähän voitkin sitten tulla tänne kun jäät ihan yksin kotiin." Nauroin spontaanisti. Äidin ihmettelyyn sanoin, etten todellakaan luovu näistä vapaapäivistä, tulen sitten joskus kun on mies talonvahtina. Ihanaa olla muutama päivä yksin. Saa nukkua X-asennossa sängyssä ja syödä vain sellaisia ruokia kuin huvittaa, siivota vain omat sotkunsa ja tuoda kavereita kylään milloin lystää.

Olisihan se tietysti kiva ikävöidä ja kaivata. Huomaisi, että olisi jotain tunteita jäljellä. Ja kyllähän talo varmaan tuntuukin aluksi tyhjältä ja hiljaiselta ja illat pitkiltä kun ei ole juttukaveria, mutta silloin täytyy miettiä sitä mitä oikeasti kaipaa. Ystävää vai rakastettua vai kämppistä.

Viime päivinä on tuntunut niin tukehduttavalta se ettei asioista puhuta. Mä olen itse niin hyvä välttelemään ja kiertelemään, kun en halua pahoittaa toisen mieltä. En halua sanoa mitään rumaa ja peruuttamatonta. Toisaalta taas seinät tulevat todella lähelle näinkin. Sormuskaan ei enää pysy sormessa. Käppäilin eräänä päivänä kaikessa rauhassa kotona kun yht'äkkiä kilahti. Sormus oli tipahtanut sormestani tuosta vain. Ilmeisesti pakkanen kutistaa sormia vielä entisestäänkin tai sitten joku yrittää sanoa jotain.

Suutahdin tänään salilla. Huomautin eräästä laitteesta, joka oli alkanut toimia mielestäni omituisesti ja häiritsi sykemittariani, jota se ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin vaikka ko. koneella olen varmasti viettänyt kymmeniä tunteja. Valitin siis asiasta ja omistaja lupasi soittaa huoltomiehelle. Tänään hän sitten ilmoitti, että laitteenedustaja oli sanonut että minun sykemittarini sotkee laitteen toimintoja eikä sitä saisi sen kanssa käyttää.. Joopa joo. Ja tämä meni vielä omistajaan täydestä. Huomautin sitten ystävällisesti, että outoa, kun mitään häiriötä ei aikaisemmin ole ollut. Taaskaan en voinut ymmärtää, mutta se ei kai ole mitään uutta.

Salilla oli eilen silmänruokaa. Äijät innostuivat iltapäivän hiljaisina tunteina hiukan kisaamaan ilman paitaa. Ja mä tietysti tuijottelin vierestä kuola valuen. Tahdon sellaiset vatsalihakset. Tai siis... Tahdon miehen jolla on tuollaiset lihakset. ;)

Ainahan sitä saa unta nähdä ja toivossa on hyvä elää.

Graduakin nytkäyttelen silleen varovasti käyntiin. Ihan hiljaa ja varovasti. Jossain se kipinä gradun tekoon tuntuisi häämöttävän, vielä se ei ihan riitä sytyttämään tulta, mutta on se jo olemassa. Ja mitähän siihenkin tarvittiin, muutama kannustava sana ihmiseltä, jota en edes tunne. Vähän kehuja ja apuja eteenpäin. Uskaltauduin jopa yliopistolle eilen. Ja tänäänkin ajattelin rohkaistua...

Mielessä pyörii kuitenkin vakavammatkin asiat. Muutama keskustelu ihastuneen papupapa =) ystävän kanssa on saanut minut katsomaan asioita hiukan eritavalla. Miettimään mitä kaipaan ja tarvitsen. Samaten eräs fyysisesti kaukana, mutta henkisesti lähellä oleva ystävä sanoi jotain, joka liikautti jotain jossain. Elämme ehkiä aikoja.

Ja lopuksi, luin tämän jostain aamulla ja haluan tilata samaa.

Yksi kevät ilman jäitä, kiitos.

Viime päivät ovat kuluneet avautumisten merkeissä. Ystäväpiirissä, kotona ja harrastuksissa. Aina en vain jaksa pitää suutani kiinni.

Kiitos ja anteeksi.

Salilla treenaamisesta on ollut tällä viikolla syvältä. Tämä kreikkalainen gigolo kun häiritsee treeniäni jatkuvasti. Menisi vikittelemään salilla notkuvia venakkoja. He eivät muutenkaan tee siellä muuta kuin katsele peiliin, niin heillä on aikaa ja keskittymiskykyä flirttailuun siinä sivussa. Minua EI kiinnosta. Haluan hikoilla mielellään rauhassa.

Hienoa, kaksi rasistista kommenttia samassa bloggauksessa. Mahtaa olla uusi ennätys.

Eilen päiväunilla näin unta pienestä vihreästä kauniista lohikäärmeestä, joka istui hetken kämmenelläni ja lensi sitten pois. Yöllä minua piti sylissään mies todella kaukaa menneisyydestä. Todellinen nuoruuden ensirakkaus. Melkein onnistui pilaamaan elämäni. Lapset ovat niin julmia toisilleen.

Tänään en saanut nukutuksi. Makasin vain sängyllä ja tuijotin katossa pyörivää tuuletinta. Hypnoottista. Varsinkin kyynelten läpi.

Liityin vuoden alussa Livejournalissa yhteisöön, jonka tarkoituksena oli kannustaa yhteisön jäseniä lukemaan 50 kirjaa vuodessa. Olen lukenut jo melkein 20. Tulee tylsä loppuvuosi, kun tuo 50 tulee varmasti täyteen jo reilusti ennen juhannusta.

Tekisi mieli kirjoittaa vielä jotain. Aivot taisivat vain jäätyä tuolla pakkasessa. Kaunis ilma oli kyllä tänään.

Mikähän siinä on, että minä en lämpene eteläeurooppalaisille miehille. Vietin sellaisen "lapsenvahtina" eilen muutaman tunnin ja sinä aikana hän sai minut tuntemaan oloni vaivaantuneeksi ja jollakin tavalla esineellistetyksi. Komea kolmekymppinen mies, jolle naisten naurattaminen on elämäntehtävä. Tavallaan fiksukin, ymmärsi kulttuurierot, mutta No sanaan loppui kyllä englannintaito. En ole koskaan välittänyt sellaisesta ylenmääräisestä liehittelystä, pussailusta ja halailusta, pehmeiden puhumisesta ja siitä macho asenteessa, jossa kunnon mies ottaa mitä haluaa ja naisella ei ole sananvaltaa, täytyy vain olla ylpeä siitä, että machomies vie. Yök. En ymmärrä näitä naisia, jotka varta vasten näitä miehiä menevät esim. Kreikkaan etsimään. Onko se joku itsetuntotrippi kun tumma mies kehuu maasta taivaaseen, katsoo silmiin ja valehtelee sujuvasti saadakseen mitä tahtoo? Ja mitähän se kertoo minun itsetunnostani, kun minun on vaikea mennä tuohon peliin mukaan, vaikea ottaa vastaan kehuja ja kohteliaisuuksia? Ei kai niissä mitään pahaa ole, tuntuvat vain niin valheellisilta.

Mitäs muuta elämässä... Tuntuu olo niin saamattomalta, että rupesin kasvattamaan tomaatteja. Yllättävän viihdyttävää, vaikka välillä olenkin saanut aikaan valmiiksi aurinkokuivattuja tomaatteja... =(

Huomenna olisi tämän kuun toinen työpäivä, tai siis ensimmäinen kahdesta. Illalla pitäisi sitten suunnistaa baariin. Jotenkin juhlimishalut ovat vain olleet tiessään. Viina kyllä maistuisi, ei siinä mitään. En vain jaksaisi baarien tungosta ja sitä lihatiskimäistä arvostelua. Vetäisin lärvit ehkämieluummin kavereiden kanssa.

Mikä helvetti ihmisiä tänään vaivaa?!?
Kävelin tänään Turun keskustan ja Hansa korttelin läpi kuntosalilta palatessani. Tällä matkalla kaksi vanhempaa ihmistä kerkesi selkeästi tahallaan ja tähdäten sylkeä minua päin, niin että sain väistää ettei räät olisi olleet farkuilla tai rinnuksilla. Kaiken huipensi eräs vanha mies joka ohi kulkiessaan kutsui minua huoraksi. Hän selkeästi osoitti sanansa minulle, ketään muita ei ollut lähietäisyydellä. Ja mitä suomalainen nainen tekee? Rupeaa miettimään mikä minussa oli vialla? Olinko jotenkin epäsiisti tai muuten huomiota herättävä? Käsittääkseni en. Teinkö jotain? Muutakin kuin kävelin rauhassa? Tuskin.
Aina ei vain voi käsittää.

Hienoa, en pysty lukemaan blogiani ollenkaan.

Elossa ollaan, edelleen. On ollut hiukan kiire, mutta nyt kiireet ovat ohi. Töitä ei ole edes tiedossa ja muutenkin on taas kaikki auki hamaan tulevaan. Inhoan kevät-talvea ja kevättä. Suunnilleen maailman stressaavin aika vuodesta toiseen. Viimeksi taisi olla täysin stressitön kevät vuonna -96. Laskekaa siitä.

Viimeisestä kunnon lomasta on suunnilleen yhtä pitkä aika.

Mitäs tässä.. Katselin tuossa juuri euroviisukarsintoja ja näin puolivälissä kun mennään, niin huonolta näyttää. Surkeeta, surkeeta ja surkeeta. Ei oikeastaan mitään hyvää sanottavaa oikeastaan kenestäkään. Ilmeisesti esiintymispaikan äänentoistossakin olisi parantamisen varaa, vai olenko ainoa, jonka mielestä solistin ääni hukkuu musiikin taa?

Sitten lopuksi vähän silmänruokaa... Okei, okei... Onhan tämä herkkua myös korville, mutta minkäs teet, tuo mies vain on ilo silmälle. ;D

Väsyttää. Viime viikko oli pitkään aikaan rankin viikko. Paljon töitä ja siinä sivussa epätoivoisia yrityksiä muuhun elämänhallintaan huonon omantunnon johdattamana. Aamulla salille ja sieltä suoraan töihin. Yhdeksältä aamulla kun läksin niin yhdeksän jälkeen illalla olin kotona. Mieltä painoivat myös terveyteen liittyvät asiat ja todellakin se huono omatunto.Viikonloppu oltiin Helsingissä miehen ystävän luona. Olin varmaan poissaoleva. En jaksanut kiinnostua. Kunhan nyt vain taas onnistuttiin antamaan kuva onnellisesta pariskunnasta. Mies sanoi, että meillä menee hyvin. Kai meillä sitten menee. Rauhallisesti ainakin.

Sain äsken puhelinsoiton, joka vahvisti asian, jota olin jo itsekkin epäillyt ja johon olin henkisesti varautunut. Enää se ei aiheuttanut romahdusta ja tuntien itkukohtausta. Ei oikeastaan tuntunut miltään. Pelottavaa sinänsä. Uutiset olivat huonoja, mutta kaikkeen tottuu... Tällä kertaa olin valmistautunut ja kylmän rauhallinen. Inhoan yllätyksiä.

Ulkona on pakkasta ja paistaa aurinko. Olisin kyllä tänään kaivannut synkkyyttä, harmautta ja vesisadetta.

Sieltä se taas tuli... "Kamalan rasvaisia ruokia sä laitat." Hei! Älä viitsi.

Niin, meillä laihdutetaan. Tai siis mies laihduttaa. Ja minä yritän saarnata terveellisten elämäntapojen omaksumisesta. Edelleen olen sitä mieltä, että dieetit, joissa kielletään kaikki hauska ja hyvä, eletään pelkällä greipillä ja porkkanalla, ei voi johtaa pysyvään laihtumiseen. Paino tippuu takuulla nopeasti, mutta tulee kyllä nopeasti takaisin kun palataan entisiin elämäntapoihin.

Muutamia kiloja tässä viimeisten kuukausien aikana kadottaneena, voin ihan hyvällä omalla tunnolla sanoa, että mistään en ole luopunut. Olen syönyt pitsaa, karkkia ja suklaata ja joo, juonut myös alkoholia. Mutta mä olen myös opetellut syömään järkevästi ja tarpeeksi. Ja liikkumaan. Oikein ja paljon. Elämäntapojen muuttaminen lopullisesti on vaikeampaa kuin kymmenen kilon tiputtaminen paastoamalla.

Mies valittaa ja kitisee, koska syö liian vähän ja liian harvoin. Nälkä ja liian vähäinen liikunta valvottavat öisin. Mitään hyvää ei saa enää syödä ja todellakin tekemäni ruuat, joista tarkkaan lasken rasvaprosentin alas ja ravintoarvot kohdalleen ovat liian raskaita ja rasvaisia. Painukoon helvettiin ja tehköön omat ruokansa. Pilatkoon itse oman kroppansa ja jojoilkoon painonsa kanssa ihan rauhassa. Ihan oikeesti. Miksi mä välittäisin?

Ja seuraavan kerran kun selkä pamahtaa tai tyyppi soittaa laskettelumatkalta, kuinka paskana koko kroppa on, vaikka vaan muutaman tunnin laskin, niin viskaan luurin korvaan. Ei kuuroille korville jaksa huutaa. Eikä kaikilla tarvitse olla samaa lähes uskonnonomaista suhdetta liikkumiseen kuin minulla nykyään, mutta omaa kroppaa tulisi kuunnella.

Kiukuttaa ja vituttaa koko paska. Menisin lenkille ellei olisi tappoliukasta ja taivaalta tulisi räntää.

Ei tämä säätilan muuttuminen edes hiukan talvisemmaksi juurikaan tilannetta muuttanut. Kun eilen kahlasin nilkkoja myöten loskassa, joka hyvässä lykyssä tärvelee kengät ja ainakin jäädyttää varpaat, mietin mitä vikaa olikaan pitkässä syksyssä. Tänään kun liukastelin kaduilla pitkin loskan jäätymisestä syntyneitä teräviä harjanteita ja taivaalta tuli jotain veden, lumen ja rännän sekaista tavaraa, tulin siihen tulokseen ettei pitkässä syksyssä ollut mitään vikaa. Pimeää ja synkkää, mutta eipä kolissut pelti eikä ensiapupolit täyttyneet kaatumisvamma potilaista.

Tämä uutinen pysäytti tänään. Olen jo pitkään ollut huolissani Suomen kuolevista alueista. Tässä Pohjois-Karjalalle on tulossa uskomattoman suuri isku.

Pan's Labyrinth kesti hyvin vielä toisenkin katselukerran. Yhtään ei kaduta. Aivan ihana elokuva edelleen. Ja se kieli... Kuinka voi olla jokin kieli niin kaunis.

Kotona tilanne taas kiristyy. Olihan tässä jo välissä pari kohtuullisen hyvää päivää. En jaksa, en siedä, en kestä... Olisinpa kuunnellut sitä ihmistä joka joskus sanoi, että sitten kun rupeat seurustelemaan, mieti ensimmäisten kuukausien jälkeen asiat, joita toisessa et voi sietää, läpi. Kerro saamasi tulos kymmenellä ja mieti kestätkö niitä sittenkin. Suhteen alussa pikkuviat eivät tunnu maatakaatavilta, mutta vuosi tolkulla tappelua samasta aiheesta voi olla liikaa. Silloin luulin että kestäisin, nyt tuntuu etten kestä.

Puhuin tästä asiasta erään työkaverini kanssa, joka on hiukan omaksikin yllätyksekseen menossa naimisiin kesällä. Hän esitti sen saman kysymyksen, jota usein kysyn itseltäni. Mistä sen tietää, onko tämä Se Oikea. Minusta on kerran tuntunut siltä, ja sillä kertaa ei kyseessä ollut Mister Se Oikea. Nyt ei tunnu siltä. Työkaveri sanoi, että suhteen eteen on tehtävä työtä. On päätettävä, että suhde paranee ja että sitä kannattaa jatkaa. Sitä ennen täytyisi varmaan puhua asiasta.. Ja molempien tulisi haluta yrittää...

Ihmissuhdeviidakossa olen aivan eksyksissä.

Lukion luokkakokous. Ensi kuun lopulla.
Yritin keksiä edes yhden hyvän syyn mennä paikalle. Lopputulos oli jopa odotettuakin heikompi. Ketä niistä ihmisistä haluaisin nähdä ja miksi. Pari sai tuomion ehkä. Entinen paras ystävä ja muutama muu joiden kanssa välit olivat ok. Mutta kun vastapainoksi asettuu liuta ihmisiä, joista osasta en pidä ollenkaan ja joista osa on täysin yhdentekeviä, niin...

En oikeastaan käsitä koko luokkakokouksen ideaa. Kokoonnutaan kymmenen vuoden kuluttua valmistumisesta tarkistamaan kenellä menee parhaiten? Kotiäidit kisaavat omassa sarjassaan ja työssäkäyvät kisaavat palkan suuruudesta. Avioliitto ja ainakin pinnallisesti onnellinen parisuhde on myös plussaa. Niin kuin myös omakotitalo ja uusi auto. Päivitellään, kun luokkakaverit eivät tietenkään ole vanhentuneet päivääkään ja taputellaan vanhoja vihollisia selkään. Istutaan yhdessä syömässä ja yritetään keksiä jotain puheenaiheita.

Olen itseasiassa aika varma ettei mua kiinnosta koko tapahtuma. Ei mulla ole mitään aihetta kehua mitään. En ole lukion jälkeen saavuttanut mitään suurta. Miksi menisin sinne ja yrittäisin päteä sillä, että elän "teini"elämää ja haluankin elää sitä. Uskon aika vankasti että minulla ei juurikaan ole yhteisiä keskustelunaiheita suurimman osan paikalle saapuvista ihmisistä kanssa. En ole pitänyt vuosiin kehenkään heistä yhteyttä ja hyvä niin. Toisaalta voisin taas omaksua sen yksinäisen tarkkailijan roolin, jota vedin koko lukion ajan. Ei minulla juurikaan ystäviä ollut, kavereita kylläkin. Elin kiltisti ja huomaamattomasti, olin ujo ja hiljainen. Halusin vain pois.

Täytyy jättää asia hautumaan.

Pitkä päivä töissä tänään... liian pitkä.
Ajauduin melkein riitaan toisen osa-aikaisen työntekijän kanssa niistä vähistä vuoroista mitä meille extraajille on tarjolla. Hän tekee toista työtä, jonka takia hän ei pysty tekemään juurikaan viikolla olevia vuoroja. Minulle ne sopivat vallan hyvin. Eihän minulla mitään menoja ole. Hänen mielestään hänen kuuluisi kuitenkin saada kaikki lauantaivuorot, koska minä teen niin "paljon" tunteja viikolla. Minusta taas ei ole loogista yrittää jakaa tunteja pelkästään hänen toisen työnsä ehdoilla. Jos hän on töissä jossain muualla niin miksi minun täytyisi luovuttaa hänelle paremmin palkattuja viikonloppu vuoroja. Olen sen verran rahan tarpeessa, että minulla työvuorot menevät harrastusten ja muun elämän ohi. En ymmärtänyt hänen logiikkaansa, eikä hän minun. Mutta pahasti näyttää siltä, että olisi taas työnetsintäaika. Ei vain millään jaksaisi. Mutta en jaksa tapella samoista n. 20 työtunnista per viikko kolmen muun ihmisen kanssa. Ei sillä elä ja sillä selvä.

Podin mm. graduahdistusta eilen. Huomenna yritän taas kunniasanalla saada jotain järkevää aikaan. Yritän yritän yritän.. Heti töiden ja salilla käynnin jälkeen. =)

Beatfreakz:Superfreak (Radioedit)

Pan's Labyrinth.

Uskomattoman hieno, kaunis, koskettava, visuaalinen, julma ja järkyttävä. Hienompaa avausta ei tälle elokuvavuodelle voinut kyllä kohdalleni sattua. Mielettömän hienot musiikit täydensivät kokonaisuuden. Sanat ei oikeastaan riitä kertomaan. Menkää katsomaan. Itse harkitsen uusintakierrosta tässä joku päivä.

Olen huomannut eristäytyväni. Vetäytyväni sivuun, olevani hiljaa. Maailma jatkaa kulkuaan, minä en. Ulkopuolisena tarkkailijana katselen muiden touhuja.

Päästin viime kuukausina ihmiset lähemmäksi itseäni kuin vuosiin. En usko sen olleen viisasta. Sisälläni on pimeää, jokin on rikki. Minun lähelläni ihmisille tulee ongelmia. Heidänkin elämänsä alkaa hajota niin kuin minun. Elämäntyyli jota minä haluaisin elää ja pystynkin elämään, ei sovi suurimmalle osalle ihmisistä. Vain kaikkein paatuneimmat pystyvät siihen. Ratkaisen ongelman sulkemalla ikkunat ja ovet, ottamalla etäisyyttä. En halua muiden kärsivän niin kuin itse kärsin sisälläni.

Heräsin tänä aamuna kuin lasimaljassa. Huonosti nukutun yön ja yhä jatkuneiden painajaisten jäljiltä pää oli tyhjä. Mikään ei oikeastaan tuntunut miltään, eikä minulla ollut mitään sanottavaa kenellekään. Koko tunteiden kirjo puuttui. Lähdin salille, koska ajattelin sen helpottavan. Ajattelin, että siitä tulee hyvä olo. Ei tullut. Rääkkäsin lihaksiani kunnes maitohappo sai ne huutamaan kivusta. Juoksin ja pyöräilin kunnes maistoin veren raudan suussani. Koko ajan olin kuitenkin ulkopuolella. En tuntenut kipua, väsymystä, vain loputonta välinpitämättömyyttä.

Vihaan odottamista. Vihaan myöhästelijöitä. Jos minä olen sovittuna aikana paikalla, odotan myös toisten olevan. Jos olen myöhässä edes muutaman minuutin, ainakin yritän informoida asiasta ja pahoittelen. On eräs kroonisesti myöhässä oleva ammattiryhmä. He eivät muutenkaan kuulu mielihenkilöihini, mutta jatkuva myöhästely saa pinnan kiristymään. Lääkärit. Tiedetään, liikaa töitä, liian vähän resursseja jne. Mutta kun istut odotushuoneessa ja silloin kun sinulle varattu aika alkaa, sisään kutsutaan vasta sinua edeltävä potilas. Puolen tunnin ylimääräinen odotus, eikä lääkäri edes pahoittele myöhässä oloaan. Ärsyttävää. Hukkaan heitettyä aikaa lukien vanhoja lehtiä ja hermoillen kovalla puupenkillä.

Tänään tuli taas nautittua vuodeksi riittävä annos myötähäpeää, kun Idols pyörähti jälleen käyntiin. Kaikkein parasta ja pahinta koko kisassa on juuri nämä ensimmäiset jaksot. Pieneen päähäni ei edelleenkään mahdu se, kuinka vähän itsekritiikkiä ihmisillä on. Kuinka jollekulle tulee mieleenkään mennä televisioon, laulukilpailuun, laulamaan tuomariston eteen, ilman että osaa edes laulun sanoja tai on kysynyt toisen ihmisen mielipidettä omasta lauluäänestä/taidosta. Onneksi mukaan mahtui sentään uusiakin kasvoja (niiden jokapaikanhöylien lisäksi,jotka vain haluavat seiskan kanteen keinolla millä hyvänsä) ja osa niistä kasvoista tuntui vielä osaavan laulaakin. Kaipa tätä täytyy taas seurata, vetää "aina saa kärsiä ja hävetä" -paita päälle ja tuntea ylemmyyden tunnetta siitä, että poptähteys ei ole oman "jonain päivänä"-listan kärkipäässä.

Kiisteltiin taas vaihteeksi kotona. Olen kuulemma ylimielinen kaikkitietävä ämmä. Joo, ehkä olenkin.

Pää ei kestä näitä jatkuvia painajaisia. Olen niin väsynyt, että nukun painajaisista huolimatta. Herään yöllä kauhusta jäykkänä, mutta valoja ei jaksa sytyttää ja mieltä rauhoitella. Pakko saada unta, vaikka kuinka huonolaatuista. Viime yönä olin myöhässä. Joka paikasta. Oletettavasti myös elämästä. Tärkeät asiat menivät sivu suun ja muutenkin mokasin kerta toisensa perään. Niin, ja lopuksi piileksin jossain mökissä karussa jonkinsortin kirvesmurhaajaa.

Ulkona on pimeää, harmaata ja sataa vettä. Kunhan nyt vain totesin. Mikään ei ole muuttunut ja tuonne synkkyyteen on pakko mennä.

Menemme tänään katsomaan asuntoa. Ihan vain huviksemme. En tiedä kuinka huvittunut asiasta olen. Liikaa vaivaa, likkaa sitoumuksia.

Huominen hiukkasen jännittää. Monestakin syystä.

Onko kukaan muu huomannut kuinka nopeasti aika oikeesti menee. Tai sit mä vaan nykyään nukun liikaa ja kaikki aika menee untenmailla. Nytkin oltiin kaupungilla ja täytyisi vielä keretä lenkille ja illalla vielä tunniksi salille. Siinä se tämäkin päivä sitten vierähti. Mitään "järkevää" ei tule tehtyä.

Ajattelin keretä jossain vaiheessa katsastaa muutaman vuokraleffankin. Jälleen kerran sattui lapsettamaan videovuokraamossa, joten mukaan lähtivät: Cars ja Tapaus punahilkka.
Tiedetään, pidän oudoista elokuvista.

Ja onhan tässä taas aikaa vierähtänyt...

Joulu vietettiin kauniissa maisemassa. Tunnelmat oli ihan leppoisia. Liikaa ruokaa ja liian vähän liikuntaa. Pari ylimääräistä kiloa, mutta onpahan taas jotain mitä hävittää. Jouluruuat ei kyllä muuten maistu, mutta heikkouteni ovat lanttulaatikko, karjalanpiirakat ja se samperin suklaa.

"Joululomalta" palauduin taas töihin ja olin töissä uuden vuoden aattonakin puoli seitsemään illalla. Uusi Vuosi vierähti sitten leffaa katsellen, viiniä ja juustoja nauttien. En kyllä valita yhtään. Oli ihanan rauhallista vaihteeksi. Uuden vuoden lupauksiakin tein. Tärkein niistä taitaa jälleen kerran koskea valmistumista. Jos vaikka tänä vuonna, vihdoin ja viimeinkin. Kavereille vain tiedoksi, että mua saa tämän asian tiimoilta todella potkia. =)

Ei kaikki kuitenkaan ihan niin hyvin ole kuin ehkä edelliset kolme kappaletta antavat ymmärtää.

APULANTA - KONEESEEN KADONNUT

Koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada
Kulutettu käytetty
ruokkimaan ympyrää

Luotettu ehkä liikaa
siihen että aika korjaa
se minkä vuoksi nähtiin
niin kovin paljon vaivaa

Että hajalle saatiin
Se mikä kauniiksi tarkoitettiin

Kipu kuolee huutamalla
alastomalla lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
Kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa

Maailman pisimmät tunnit
niiden otteeseen jää kiinni
Niitä kantaa loppuun asti
vaikka itse ei aina huomaa

Millainen on se taivas
jota ei löydetty koskaan
Olen kuullut paljon siitä
osan jopa omasta suustani

Voi niin pitkälle jaksaa