Viime kerrasta tuntuu olevan ihmisikä. Niin paljon tapahtunut ja loppujen lopuksi niin vähän sanottavaa. Elämä valunut jonnekin. Suunta määräämätön.

Asun nykyään yksin. Miehen ja minun suhde on arvoitus. Tapailemme, näemme, mutta en tiedä tekeekö tämäkään mua onnelliseksi. On oma vapaus, mutta myös omat murheet, huolet ja yksinäisyys. Maailma kaatuu taas hiljalleen, seinät lähestyvät, hengitys salpautuu....

Surutyö on vielä tekemättä. Niin monet haaveet kaatuivat suhteen muututtua etäsuhteeksi. Epäonnistuminen. Se ettei vieläkään jaksa silloin kuin pitäisi jaksaa. Mikä minussa on vikana. Miksi en osaa olla onnellinen.

Liikaa kaikkea.