Pohjaton yksinäisyyden tunne kulkee tänään kintereillä. Vanha vainooja ilmestyi jo perjantaina. Ei ketään kelle puhua, ei paikkaa minne mennä... Ulkopuolinen, erilainen... Pakotettu hymy, tyhjä kohteliaisuus, horjuvat kulissit. Tekisi mieli vain kirkua ja huutaa, mutta edelleen jokin estää. Pohjattoman pimeän kuilun reunalla, johon väärät sanat tiputtavat ja yksinäinen pudotus jatkuisi loppuelämän.

Ohi menevät hetket. Kun kuvittelee voivansa katsoa menneisyyttä ja ihmisiä silmiin ja sanoa olevansa jotain. Jotain muuta kun se ei tarpeeksi nätti/fiksu/hyvä... Miten sitä aina kuvittelee pääsevänsä edes tasoihin. Olevansa edes tarpeeksi...jotain. Koskaan halunnutkaan olla paras missään, kunhan edes olisin tarpeeksi...

Niin joo. On sentään kevät ja jonkun hormoonit ovat taas heränneet. Voisin ottaa itselleni sellaisen kivan, räyhäkkään ja hiukan röyhkeänkin kesäkollin, joka kuitenkin olisi mielellään sisäsiisti ja osaisi metsästää itse omat ruokansa. ;)

Ahdistaa enemmän kuin aikoihin.

Päivä alkoi hyvillä uutisilla, mutta heti perään tuli taas muistutus asiasta, jonka olen osittain tietoisesti sulkenut pois päästäni. Yliopistojen tutkintouudistusten siirtymäaika päättyy 31.7.2007. En tiedä mitä se kohdallani tarkoittaa. Enkä oikeastaan jaksaisi miettiäkään. Motivaatiota ei ole. Mitään valmistuminen ei elämässäni muuttaisi ja muutenkin... Tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta koko urakka.

Tällä hetkellä lähinnä väsyttää ja itkettää. Päähän koskee niin että silmissä vilisee pieniä palloja. Taidan mennä harrastamaan puutarhaterapiaa. Ehkä noiden poikukkien repiminen maasta saa olon tuntumaan paremmalta. Tiedä häntä.

No jopas,on taas päässyt tämä bloggaaminen unohtumaan aivan täysin. Tai unohtumaan ja unohtumaan. Itsesensuuri ollut päällä.

Työasiat on nyt vihdoinkin järjestyksessä, ainakin Elokuulle asti saa nyt hengähtää ja keskittyä työntekoon. Sitten taas uudet jutut ja ongelmat. Rahatilanne on edelleen huono, eikä tässä nyt ihan äkkiä ole mitään parannusta tulossakaan. Parisuhteesta en jaksa puhuakaan. Paska mikä paska. Lenkkeily on edelleen elämän helmi. Nytkin tässä odottelen että pääsisin lähtemään, varsinkin kun aurinko paistaa ja lämpöasteita on t-paita kelin verran.

Eipä tässä oikeastaan mitään ihmeitä ole tapahtunut. Viikonloppu meni töissä, vaikkakin lauantai-ilta vietettiin kantiksessa kosteissa tunnelmissa, niin sunnuntaina oli ihan hyvä fiilis mennä salille töihin. Se olikin sitten siellä viimeinen vuoro aikoihin. Mitään ei ole ainakaan sovittu ja muutenkin kun kaivaukset alkaa, niin paljon mitään ylimääräistä ei jaksakaan tehdä. Nyt onkin pitkästä aikaa seitsemän päivää putkeen vapaata. Tässähän saa melkein tehtyäkin jotain muutakin kuin treenit. Täytyisi pihaa laittaa ja kämppäkin taitaisi vaatia kevätsiivouksen. Viikonloppuna miehen sisko tulee kylään ja ensi viikolla toivon mukaan äiti rantautuu Turkuun. Tarkoitus olisi kierrellä kirppareita ja täytyy vähän tuota museoiden tarjontaakin kartoittaa, jos olisi joitain kivoja näyttelyitä. Ja jos sää sallii niin jokilaivalle täytyy päästä istumaan.

Yllättävän vähän ahdistaa nuo lähestyvät synttärit. Ilmeisesti koko 30-kriisi on niin voimissaan, että en jaksa paljon huolestua yhdestä vuodesta lisää. Nämä ovatkin sitten viimeiset synttärit, joissa puhutaan numeroista. Tästä lähtien lasketaan korkeintaan taaksepäin. Tarkoituksena olisi siis grillailla ja syödä kakkua vapun ja mun synttäreiden kunniaksi. Ja tietysti täytyy taas läträtä sen viinankin kanssa. =)

Mutta kesää kohti. Vielä olisi matkaa.. Rantakunto 2007 ei vielä ole saavutettu ja saattaa jäädä kokonaisuudessaan saavuttamattakin. Pitäisi kai kuitenkin olla tyytyväinen.

Kevät. Miksihän kevät on aina tällaista aikaa. Masentaa, ahdistaa ja pelottaa. Tahdon takaisin pimeän talven, jonka varjoihin voi piiloutua. Aurinko ei ole ystäväni. Se paljastaa virheet ja tekemättömät asiat. Osoittaa sormella ajan kulumista hukkaan, onhan jo huhtikuu.

Tällä hetkellä parisuhteeni on lopussa. Minä olen lopussa. En jaksa, enkä löydä mitään muuta syytä jatkaa kuin sen, että pelkään enemmän yksinäisyyttä kuin pahaa oloa suhteessa. Tiedän joutuvani luopumaan monesta asiasta, jos suhteeni loppuu. Elintaso romahtaa ja luultavasti joutuisin luopumaan muutamasta rakkaasta harrastuksesta. Pyöritän päässäni myös ajatusta uudesta parisuhteesta. Siitä olisiko minulla voimaa ja uskallusta sellaista enää rakentaa. Ja jos ei olisi, pystyisinkö elämään yksin.

Elän taas sumussa. Teen asiat, mutta en ajattele mitä teen. Töissäkin teen varmasti lukemattomia pikkuvirheitä ja luultavasti isompiakin. En halua kohdata ihmisiä, en ainakaan katsoa ketään silmiin. Ystävälliset sanat saavat minut hämilleni ja kääntymään pois. Pääni on kuin jumissa. En vain tajua asioita. Peiton alla pimeässä itken kun en muutakaan osaa.

Olen nähnyt viimeiset neljä yötä todella outoja unia. Ensimmäisenä yönä revin itseltäni kolme takahmmasta pois, koska niitä naputtaessa kynällä kuului outo ääni. Hampaat olivat omituisen malliset ja ruskeat. Yök. Myöhemmin unessa hammaslääkäri naputti hampaitani ja sanoi niiden pitävän outoa ääntä.

Seuraavana yönä näin unta läskista. Valtavista määristä ihon alla olevaa keltaista möykkistä rasvaa. Omaani vai kenen, who knows.

Kolmantena yönä kaipasin hellyyttä. Näin koko yön unta lämpimästä sylistä johon käpertyä ilman selkään takovaa erektiota ja käsistä jotka silittävät, eivätkä tunge vaatteiden alle ja puristelemaan rintoja. Kehräsin unessa varmaan kuin kissa.

Viime yönä näin unta nukkumisesta. Katsoin itseäni nukkumassa. Tyypillisessä uniasennossani puoliksi mahallaan toinen jalka koukussa peitto jalkojen välissä ja halityynyä syliin tiukasti rutistaen. Tuli vain mieleen, että olinko unessa kuollut. Niin rauhallisesti lepäsin.

Niin, taisi olla täysikuu tällä viikolla.