Olipas reissu. Oli kyllä niin järjettömän kivaa. Oikeesti. Pitkästä aikaa. En muista millon viimeks olen nauranut oikeesti ja aidosti niin paljon kuin Lauantai aamuna Hesan rautatieasemalla. Hauskaa ja ilman niitä lärvejäkin. ;)

Kerrankin voi sanoa vain kiitos, ilman sitä anteeksi osiota. =)
(- Siis mähän en tehny mitään tyhmää, Enhän?)

Lauantai menikin sitten mukavasti horteessa, kun en sitten nukkunut varmaan yhtään edes niinä aamun tunteina kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Kamala ahdistuskohtaus. Pulssi varmaan jotain 200. En oikeestaan edes tiedä miksi. Niitä vaan tulee ja menee. Tuojotin kattoa ja Lana kävi välillä nuolemassa mun kättä. Söpöläinen.

Päivällä olinkin sitten appivanhempien luona kohtelias vieras ja vedin kahden ja puolen tunnin päiväunet. Ihmeen hyvin jaksoin sit viel illan saunoa ja juoda muutaman siiderin miehen siskon tykönä, eikä hermot menny edes parisuhde/häät/lapset/oma asunto -akselilla käytyihin keskusteluihin. Yöllä sitten tuli muutama kännipuhelu, joista toista olisin kyllä voinut jatkaa pidempäänkin. Wink!!! Mulle voi soittaa muutenkin kuin kännissä, OIKEESTI!!!

Tänään sit taas miehen siskon luota appivanhempien luo syömään ja pelattiin siinä sitten muutama erä pictionarya. Kauhee huuto ja mekastus. Kivaa oli taas, kun ei menny liian vakavaksi. Ja siis, mähän en osaa piirtää.

Mutta oli kyllä kiva päästä kotiinkin. En varmaan taaskaan sanonut mitään koko junamatkan aikana. En jaksanut, eikä ollut kamalasti asiaa. Jos olisin suuni avannut niin siitä olisi vain tullut tarpeeton riita. Kotona painuin heti lenkille, ja vasta lenkiltä tultua vedin pultit tekemättömistä kotitöistä. Tai siis kunhan nyt huomautin. En jaksanut jatkaa. Vähän silleen luovuttaja fiilis ton asian suhteen jo.

Pakattu!!! *tuuletuksia ja ablodeja*
Kuin nainen oikeesti tarttee viikonlopuksi näin paljon kamaa?
Ja minnehän mä aion tunkea ne kaikki kirjat? *huokaus* Kuormajuhta.

Päättäjäiset oli ja meni. Tunnelma oli outo. Keskityin lähinnä lähimpien ystävien kanssa päivittämään kaikki idioottimaisuudet mitä ollaan saatu viime kuukauden aikana aikaan. Ja niitähän riittää.. Pitäiskö sitä kasvaa aikuiseksi? Pyh.

Olis kyllä vähän houkutellu vetää lärvit, mut en sit viitsinyt...

Täytyis kirjoittaa tännekin taas jotain, että ihmiset tietäis mun olevan elossa...

Olen. Elossa siis.
Olen. Kiireinen myös.

Tänä iltana taas radalle. Vuorossa vaihteeksi kauan odotetut kaivausten päättäjäiset. Onneksi tiedossa on ruokailua ravintolassa ja pitkiä puheita. Vähemmän viinaa, ainakin alkuillasta. Olisi kyllä ihan terveellistä olla konttaamatta kotiin tänään tai huomen aamulla. Ei sitä tosin tiedä. On viime aikoina toi mopo keulinut hiukan liikaakin.

Perjantaina sitten seikkailemaan Helsinkiin. Ohjelmassa kolme kirjastoa ja bileitä. Ja sukulaisvisiittejä ja sunnuntailounaita. Mahtaa olla maanantaina levännyt olo inventaariossa. =D Viime vuonna mulla oli reippaasti kuumetta eli tuskin joku kakkospäivän krapula sen pahempaa on. Mutta oikeasti odotan viikonloppua: uusia ihmisiä, uusia tilanteita, uusia haasteita... Vaihtelua.

Vähän tuo ajatus näköjään harhailee.

Voisinkin ottaa viel torkut ja alkaa sitten puunaamaan puunaamaa.. Heh.

Miksi lyön itseäni vasaralla? Koska tuntuu hyvältä, kun sen lopettaa.

En saisi mennä lenkille, mutta en osaa olla menemättä. Polveen luultavasti tulee koskemaan ja kovaa. Lenkin jälkeen tuntuu paremmalta.

Päivä, jona aika ei kulu. Pää oli typerä tänä aamuna. Jotenkin ontto. Johtuu varmaan eilisestä hieronnasta. Kävin kirjastossa ja kaupassa. Tein valmisteluja perjantaita varten, surffasin netissä, pesin pyykkiä, siivoilin, tiskasin, luin kirjan loppuun, katsoin telkkaria... Ja aika ei kulu. Pakko päästä ulos hetkeksi.

Elämä on taas vaihteeksi yksi iso kupla. Minä sisällä, muut ulkona. Sivustakatsojana seuraan maailman menoa. Äänetkin vääristyvät aivan kuin tulisivat jostain kaukaa. Kultakalamalja.

Taisin kyllä rikkoa kaikki omat uniennätykseni. Menin sunnuntaiaamuna nukkumaan joskus 5 pintaan. Tai siis varmaankin oikeastaan sammuin. Hortoilin hereillä joskus yhden maissa n. tunnin verran kun puhuin äidin kanssa puhelimessa ja yritin syödä jotain. Seuraavan kerran olin enemmän kuin viisi minuuttia hereillä kuuden aikaan iltapäivällä. Katselin illan telkkaria, olin koneella ym. ja menin nukkumaan BB:n loputtua ja heräsin 8.15 tänä aamuna. Se tietää yli 20 tuntia unta aika pienen ajan sisään. Oli ilmeisesti univelkaa ja reippaasti. Pää on ainakin huomattavasti selvempi taas vaihteeksi.

Ryyppääminen on kivaa, krapula ei. Lähti kyllä mopo taas lapasista niin lahjakkaasti.
Kiitos ja anteeksi.

Harvoin on tullut pistettyä unirytmiä näin hyvin sekaisin. Heräsin tuossa kuuden maissa illalla. Reilut 12 tunnin unet on ollu viime aikoina harvinaisia. Nukkuminen on kyllä kivaa kun ei ole kiire minnekään.

Taidan mennä jatkamaan harrastusta. Ei jaksa nyt olla hereillä ja ajatella.

Väsyttää ja vituttaa. Vituttaa ja väsyttää.

Olenkin jo odottanut, että milloin tämä tapahtuu. Polvi hajoaa. Koskee ja ottaa päähän. Ja palelee, koska jääpussi tuntuu polven ympärillä auttavan. Tähänkö tämä taas loppuu.

Jos miehellä ei olisi kourallista kavereita kylässä, olisin jättänyt sen idiootin tänään töistä tultuani. En vain taida kestää enää.

Kaikki nämä murheet aion hukuttaa tänään viiniin. Toivottavasti myös polvi tajuaa alkoholin parantavan vaikutuksen ja pääsen taas ensiviikolla parantamaan päätäni lenkille, enkä polveani lääkärille.

Kiitos ja näkemiin.

Sain äidiltä tekstiviestin: " Soita mummolle. Kaipaa kovasti ja itkee." Lupasin soittaa, vaikka en oikeastaan haluaisi tai oikeastaan uskaltaisi. Ikävöin kyllä rakasta ihmistä, mutta mummo on henkilö,joka on aina nähnyt lävitseni. Hänelle en pysty uskottelemaan, että kaikki on kunnossa. Hän kuulee surun ja huolen äänestäni. Aistii sen luultavasti ilman yhteydenottoakin. Enkä tiedä mitä mummolle sanoisin. Olemme eri aikakauden ihmisiä. Ei hänelle tarvitse mitään selittää, eikä hän tuomitse. Hän on uhrannut koko elämänsä yhden suuden rakkauden edessä, eikä nuorena leskeydyttyään edes ajatellut uutta suhdetta. Hänelle on luultavasti rankkaa nähdä minun parisuhteideni kariutuvan. Soitan kuitenkin sunnuntaina. Liskopäivä luvassa muutenkin.

Eräällä foorumilla keskustellaan otsikolla : Olen huomannut. Jokainen saa kertoa vapaasti huomioistaan koskien oikeastaan ihan mitä tahansa. Siellä eräs henkilö on kiinnittänyt huomiota samaan asiaan kuin minä. Nimittäin siihen, että parisuhteessa rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Elämässäkin nämä kaksi vastakkaista tunnetta ovat hyvin lähellä toisiaan, lähes erottamattomia, eivätkä missään tapauksessa toisensa poissulkevia.

Tänään olen itsehuomannut (jälleen kerran), että työt eivät lopu tekemällä ja että työt eivät edisty ellei niihin tartu. Revin hiuksiani tänään töissä. Kiire ja paljon asiakkaita kysymässä tyhmiä. Ja siinä sivussa yritin tehdä elämäni ensimmäistä kertaa tilausta. Ei ollut muutenkaan mikään hyvä päivä. Päivän kohokohta oli kuitenkin jälleen kerran yhdeksän jälkeen illalla pimeässä metsässä valaistulla polulla heitetty vajaan tunnin lenkki. Sielu lepää.

Kävin iltakävelyllä läheisellä hautausmaalla. Rakastan syksyn pimeyttä, ruskan värejä, kylmyyttä ja raikkautta. Otin muutaman valokuvankin matkalla, tuskin onnistuivat, kun oikeaa fiilistä ei oikein löytynyt.

Ajatukset harhailivat parisuhteeseen. Viime aikoina olen jälleen kerran joutunut miettimään muutamaa asiaa. Ensiksikin toisen kannustamista ja tukemista parisuhteessa. Miten paljon toista tulee kannustaa muutokseen. Miten paljon tukea antaa vaikeassa tilanteessa. Viime aikoina on ollut sellainen tunne, että tukea ja kannustusta on kotoa turha odottaa. Oikeastaan päin vastoin. Jonkinlaista vittuilua ja väheksymistä enemmänkin. Rantakuntoon-07 -kampanjan edistymisestä viimeiset kommentit olivat lähinnä loukkaavia. Maisteriprojektiin olen pyytänyt apua monta kertaa, koskien nyt lähinnä muutamaa tietokone-ohjelmaa ja niinkin yksinkertaista asiaa, kun suomenkielisen oikoluennan saamista Wordiin. Pyysin ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, muistutin muutaman kerran ja odotan edelleen. Ja siis, työhuoneessamme on kaksi työpöytää, joista kumpikaan ei ole minun. Levitän paperini siis varmaan lattialle.

Toisaalta on hyvä ajatella sitä annanko itse mitään tukea toiselle työn, opiskelun tai harrastusten puitteissa. Mä yritän aina antaa tilaa, omaa rauhaa tehdä asioita. Korjaan, jos osaan, koulutehtäviä ja luovun omasta mukavuudestani. En kuitenkaan varmaan kannusta tarpeeksi. Tai teen sen väärin. Tai olen vain tyhmä, kun edes yritän.

Viime aikoina on taas saanut tuntea olonsa vieraaksi omassa kodissaan. Vähän kuin eläisi toisten nurkissa ja maksaisi vuokransa tekemällä kotitöitä. Mä kuulemma määrään kaikista asioista meidän suhteessamme. Miksi sitten minusta tuntuu siltä, että elämäni on täynnä kompromissejä ja omista asioista luopumista. Kaksi vahvaa itsekeskeistä minä-persoonaa ei mahdu samaan taloon, toisen on taivuttava. Jotkut puulajit, kuten ihmisetkin, taipuvat ja taipuvat katkeamatta; toiset, kuten vaahtera, taipuu ja katkeaa tietyssä pisteessä.

Vapaapäivä. Kävin salilla ja nyt mietin mitä muuta sitä täytyisi saada tehtyä. Kuuntelen Soulia ja Surffaan. =) Ai niin, ahkerana ihmisenä olen myös tehnyt ruokaa, siistinyt keittiötä, tiskannut astioita (käsin ja koneella) ja pessyt pyykkiä.

Ulkona paistaa aurinko. Päivä olisi mitä parhain pitkään kävelylenkkiin. En vain tiedä viitsinkö. En muista milloin viimeksi olen viettänyt aikaa vain sohvalla. Kroppa voisi kaivata lepoa ja kun mieskin on jossain, niin saisin säätää ihan yksin. Endorfiiniin koukkuun jäänyt kroppani vain luultavasti jossain vaiheessa alkaa kärttää lenkille...

Totuus on tuolla ulkona.

Olipas päivä. Ei hyvä, ei huono. Yöllä taas se suden hetki puoli kahden maissa. Siirryin sohvalle ja surffasin netissä. Uni tuli takaisin jossain vaiheessa, mutta lievää vajetta oli havaittavissa. Koko päivä töissä horroksessa. Miettien outoja asioita, joita en edes muista. Lounaalla kävin miehen kanssa pitkästä aikaa. Synkronoitiin kalenterit jälleen järjestykseen. Mies kysyi ihan rauhallisesti, että mitkäs viikonloput sulla on ennen joulua varattu. Taisin vastata, että kaikki. Ja onhan tässä menojakin, ja töitä. Miehelläkin tuntuu menoja riittävän. Koulutuksia, risteilyjä ja muita juhlia. Saan olla välillä yksinkin kotona. Hyvä niin.

Ai niin, töiden ykkös mietinnänaihe oli se, et mikä oikeestaan on syy elää. Ei mitään kamalan synkkää pohdintaa, mutta vakavalla naamalla kuitenkin. Illalla tuossa juttelin vielä italialaisen kaverini kanssa, joka totesi mun olevan lapsellinen, kun en tykkää ns. taide-elokuvista. Joo. Ehkä en kuitenkaan ole lapsellinen, en vaan aina tajuu niitä. Tyyppi tykkää mm. Kaurismäestä. Ite en taaskaan vaan tajuu mitä hienoo niissä sen leffoissa on. Ei mitään? Tekotaiteellista paskaa?

No mutta huomenna on vapaapäivä. Ohjelmassa lenkki ja sali ja sitten harkitsin muutamaa siideriä baarissa, mikäli joku lähtee mukaan. Mies on taas jossain menossa koko illan.

Oli taas mielenkiintoinen yö.

Meidän parisuhteessa on tänä viikonloppuna tiuskittu, äyskitty, kinattu ja mökötetty. Sama rata jatkuu luultavasti tänään, koska kieltäydyin nyt virallisesti siitä Helmikuuksi suunnitellusta laskettelureissusta. Totuus on vaan se, että rahaa tuskin silloin löytyy ja reissu oli suunniteltu viisi päiväiseksi, niin se on vähän liian pitkä aika mennä Lappiin pyörittämään peukaloitaan. Ja tuntuu muutenkin niin hankalalta suunnitella asioita sinne asti. Elän tällä hetkellä jotenkin näissä parisuhdeasioissa niin päivä kerrallaan.

Muutama viikko vielä niin kesäksi -07 rantakuntoon -kampanja saavuttaa -20 rajapyykin. Se on hienoa ja olenkin ajatellut tehdä kakkua ja kutsua kavereita kahville. Mutta onhan totuus se, että tuo ei riitä. Vielä ainakin 10 tai jopa 15, samalla ahkerasti lihaksia kasvattaen. Kaikenlaiset huolet ja murheet näyttävät tekevän tälle projektille hyvää. Toivottavasti samoin käy myös Maisteriksi keväällä -07 -projektille.

Nyt onkin edessä tiukemman puoleinen työviikko. On kyllä ihan hyvä. Pysyy ajatukset taas ruodussa paremmin.

Meillä riideltiin tänään. Suutuin ja nalkutin varmaan taas tyhjästä...

Tytöt oli täällä saunomassa ja mies mökötti yläkerrassa. Kännissä tuli varmaan puhuttua aika lujaa asioista, joista ei olis pitänyt. En tiedä mitä kukakin kuuli ja onko sillä kamalasti tällä hetkellä väliäkään. Nukun taas vaihteeksi sohvalla.

Työpäiväkään nyt ei mennyt ihan putkeen, mutta tuskin mä mitään kauheasti mokailin. Ostin myös itselleni uuden talvitakin lievien koko-ongelmien jälkeen. Enpähän ainakaan palele ensi talvena, missä sitten olenkin.

Bileet! Sebastian pitää siis bileet, jotka eivät oikeastaan olisi voineet sattua parempaan saumaan. Paljon (toivottavasti) uusia ihmisiä ja hauskanpitoa jossain muualla kuin Turussa. Näitä odotellessa voinkin sitten keskittyä työntekoon. Ensi viikko on taas pullollaan työvuoroja, joka on kyllä ihan hyvä juttu. Rahaa tulee sen verran, ettei syömistä tartte ihan kokonaan lopettaa. ;D

Kävin repimässä hiuksiani tänään vanhassa työpaikassa. Pyysivät sinne tuuraamaan huomenna aamusta muutamaksi tunniksi ja tietysti suostuin. Tajusin vaan siellä käydessäni, että olen tässä vähän reilussa kuukaudessa unohtanut kaikki sen paikan rutiinit ja sit siellä vielä kaiken huipuksi pyörii joku ihme kampanja. Varmaan tulee tosi kiva lauantaiaamu. Paikalla skarppi ja asiantunteva myyjä, As if.

Tänään sitten katsastamaan kaverin uusi vielä remontissa oleva asunto ja muutama lasi viiniä ja jotain herkkuja. Pitkästä aikaa kuulumisten vaihtoa, kun ei olla tavattu aikoihin. Paljon on vettä virrannut Aurajoessa sen jälkeen kun viimeksi kunnolla keskusteltiin.

Mä en ymmärrä kuinka mä olen voinut joskus elää ilman juoksemista. Maailman paras asia tällä hetkellä. Ja suuri pelko siihen liittyen on se, että joku paikka hajoaa ja sitten ei voikaan juosta pitkään aikaan. Tänäänkin polvi hiukan kiukutteli. Vedin ensin päivällä salilla jalkatreenin ja sitten illalla lenkin, niin kai se vähemmästäkin ottaa pulttia. Suurin suru tässä on oikeastaan se, että kohta tulee talvi. En varmaankaan uskalla juosta talvella, kun loukkaantumisriskikin on niin paljon suurempi. Voisi tietty hankkia nastat lenkkareihin, mut on se siitä huolimatta aika hurjaa.

Käytin lenkillä aikaa asioiden miettimiseen. Lähinnä tuo gradu ja siihen liittyvät kysymykset ja huolet pyörivät päässä. Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia tiedossa ilmeisesti tässä tutkimuksessa.

Joo siis enhän mä voi olla tänne kirjoittelematta. Kunhan vain uhkailen ja kerjään huomiota. Tosiasiassa tämä homma menee tästä lähtien näin: Tämä blogi on arkipäiväisyyksiä varten. Kepeää tekstiä, ei mitään k-18 kamaa. Tuo toinen blogi olkoon sitten niitä synkkiä ajatuksia varten. Sitä jokainen lukee omalla vastuullaan. Kommentteja otetaan vastaan molempiin, mutta tuon toisen blogin teksteistä on kenenkään turha ottaa hernettä nenään. Minähän varoitin.

EDIT: Enkä sitten myöskään välttämättä halua keskustella kaikista tuonne toisaalle kirjoittamistani asioista. En jaksa. Joistain asioista puhuminen vain on turhaa.

Vietin tänään päivän arkeologiaseminaarissa linnassa. Yllättävän antoisaa oli. Virolaisten vieraiden esitelmät osuivat todella lähelle omaa gradun aihettani ja suorastaan hiukan harmittaa, etten tänään jaksanut heidän kanssaan illalla baariin. Mukavaa ja innostavaa. Isommalla porukalla mietittiin graduni ongelmia ja kysymyksenasetteluja. Positiivista nostetta vaihteeksi.

Juoksukin kulki tänään kuin unelma. Jälleen kerran niitä päiviä kun voisi juosta vaikka kuuhun, kuvaannollisesti. Nytkin oli pakko virallisen lenkin jälkeen juosta vielä ylimääräiset 1½ kilometriä kun vain kertakaikkisesti tuntui niin hyvältä. Lenkin jälkeen kaikki pahat asiat olivat jossain kaukana ja oli hyvä ja mukava käpertyä sohvalle katsomaan elokuvaa. Huomenna pääsen ensimmäistä kertaa aikoihin aamulla rauhassa salille. Rääkkään koko kropan kaikki lihakset väsyksiin ja sitten päälle vielä tunti aerobista liikuntaa. Tuolla annoksella leijun varmaan metrin maanpinnan yläpuolella loppupäivän.

Kas, Jenkeissä on helikopteri törmännyt pilvenpiirtäjään. Niin sitä pitää. Mutta hei, jos muistan oikein niin BB talon asukkaat sai eilen keittoa eli taidankin vaihtaa kanavaa...

Olisikohan tämän paikan aika ohi?.
*katselee ympärilleen. Hyvästelee*
-Ehkä näemme vielä.

Ihastelin jälleen kerran sanattomana tuomiokirkon arkkitehtuuria. Luento ja kiertokäynti meni hiukan ohi korvien, kun keskityin vaihteeksi vain katselemaan. Kaunis paikka. Rauhallinen. Haluaisin joskus käydä siellä illalla tai yöllä kynttilöiden valossa. Sillä tavalla kuin ihmiset kävivät siellä 500 vuotta sitten, ennen sähkövaloja.

Tuomiokirkon jälkeen siirryttiin maallisempien asioiden pariin baariin kollegojen kanssa. Puhuttiin paljon asioita, purettiin tunteita ja suunniteltiin tulevia. Ilmassa oli kannustusta ja toivoa. Hyvä niin.

Baarista kipittelin miehen kanssa elokuviin. Käytiin katsomassa Yli aidan originaali versiona. Ja kyllähän se iski. Välillä nauroin hervottomana varsinkin Hammylle, ylikierroksilla käyvälle oravalle. Suosittelen. Piristää päivää. Ajatukseni vain harhailivat jälleen kerran. Mietin omiani. Nähtiin muuten hauska traileri. Seuraava "animaatio", joka täytyy nähdä on Happy feet. Mikä voisi ollakaan vetoavampaa kuin lauma joraavia pingviinejä.

Nyt istuksin kotona. Ajatuksissani jälleen kerran. Juon aivan ihanaa Sweet chili teetä ( tai siis ei tämä oikeasti ole teetä, vaan yrttijuomaa). Muutamat kaukaiset ystävät ovat tänään olleet paljon ajatuksissani. Haluaisin osata sanoa heille jotain rakentavaa, tukevaa, mutten osaa.

Mä olen tänään viettänyt kaksi kyynelten täyttämää hetkeä toisen kerta kaikkisen piittaamattomuuden edessä. Mä olen kohtuullisen varma, että hän saa jonkinlaista kieroutunutta nautintoa mun työn ja vaivannäön pilaamisesta. Yhteisistä asioista huolehtiminen menee jaolla Hän huolehtii mukavista asioista ja minä niistä ei niin kivoista, jotka on kuitenkin pakko tehdä.

Ihmiset ihmettelevät miksi meillä ei ole, eikä tule lapsia. Mutta todellisuudessa mulla on jo yks. Aikuisen miehen kokoinen pikku vauva, joka tekee asiat sillä tavalla ja sillä hetkellä kuin häntä huvittaa. Viis siitä miltä minusta tuntuu tai mitä minä olen tekemässä. Mikä on minun on hänen. Ja eihän meillä lasketa... Niin siis jokainen hänen tekemänsä kotityö lasketaan ja muistetaan ja jokainen minun tekemättä jättämiseni samaten. Ei jaksa.

Tänään meni kuppi nurin niin pienestä asiasta. Todella harvinaisesta pyynnöstä, jonka esitin ja johon vastaus oli en mä kyl ajatellu mennä sitä kautta. - Mutta kulta, kun mulla on jo tosi paljon tavaraa mukana ja mä olen juossu koko päivän asioilla. Etkö sä vois tehdä tän kerran työmatkalla ylimääräisen lenkin. EI se vie kuin muutaman minuutin. -En mä jaksa. -Ok. Mä käyn sitten itse. EI JAKSA!!!

Mä en oikeestaan enää osaa pukea sanoiksi sitä miten kovasti toiseen voi pettyä kerta toisensa jälkeen. Mä en oikeesti voi olla niin vaikee....

Parisuhteessa ei toista saisi koskaan pitää itsestään selvyytenä, vaan aina pitäisi pelätä sitä, että toinen lähtee. MÄ olen jo pelännyt pitkään, että mä en ikinä lähdekkään.

Pitkästä aikaa maanantai ilman aikaista aamuherätystä. Appivanhemmat järjestivät herätyksen tosin jo kahdeksalta soittamalla Espanjasta. Aikaero tais unohtua.

Matalapaine tekee taas tuloaan. Ja jotenkin sitten aina kaikki asiat kasaantuu vielä näihin hetkiin. Taas keskustellaan Lapin matkasta ja rahasta. Tuntuu ettei voi sanoa ei, mutta kun tässä tapauksessa kyse ei edes ole vain rahasta vaan myös mun mielenterveydestä ja sitä kautta erään mukaan lähtevän ihmisen terveydestä. Lupasin kuitenkin harkita. Kiltti kun olen.

Huomenna olis sitten viikon ainoo työpäivä. Lyhyt sellainen. Aamulla kerkeää hyvin lenkille. Muutaman juoksevan asiankin kerkee hoitaa ennen työajan alkua. Niitä aikaa sitten kadonneita avaimia pitäis käydä kattoo kyttiksellä, kun en oo sielläkään kerenny käydä. Ja ja ja.. Joo mut ei kai tekeminen tekemällä lopu.

Mut keskiviikkona mä saan uuden pään. Aivot asennetaan takaisin.