Viikonloppu. Ei oikein kiinnostanut mikään. Perjantaina oli ihan kivaa. Kivaa ja kivaa. Yksi kissatappelu ja tarpeeksi viinaa, enemmänkin olisi voinut juoda, mutta kunto ei ehkä antanut periksi. Väsynyt ja kipeä olin. Nyt tuntuu hiukan paremmalta. Nenä vuotaa ja yskittää, mut keuhkoputki ei tunnu enää olevan ihan verillä. Selviän siis hengissä.

Huominen... Jännittää, pelottaa ja tavallaan ei tunnu miltään. Yksi asia siinä ottaa päähän. En sitä nyt tähän kirjoita, mutta ottaa kuitenkin. Itsesensuuria. Kaikkea ei aina kannata myöntää.

Ärsyttää kun ulkona paistaa aurinko. Ei enää voi hiipiä ulos omiin ajatuksiinsa vajonneena pimeän turvin. Tykkään pimeydestä ja varjoista. Tykkään olla näkymätön ja huomaamaton. Pidän siitä, että minut jätetään välillä rauhaan ja saan olla yksin omien ajatusteni kanssa. Olen menninkäinen, enkä päivänsäde.

Eipä siis ollut oikeastaan mitään asiaa. Tyhjää ja tyhmää kirjoittaa tänne vain kirjoittamisen vuoksi.

- Sä olet taas pahalla tuulella.
- Ja sä rupeat taas mököttämään, kun mä olen pahalla tuulella.
-Ei ole kivaa kun toinen on aina huonolla tuulella. Sulla on noita huonotuulisia päiviä paljon enemmän kuin hyviä.

Ja mä en taaskaan avannut suutani. En sanonut, että mietitäänkö mistä minun huonotuulisuuteni johtuu, niin voidaan taas sujuvasti sopia, että minä olen paska ja sinussa ei ole mitään vikaa. Jo valmiiksi itkuisena en jaksa moista keskustelua käydä. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Paska mikä paska.

En muista milloin viimeksi olisi ollut näin tyhjä olo. Surullinen ja jotenkin kuollut. Näin yöllä unta, jossa ammatinvalintani kyseenalaistettiin tarpeettomankin karkeasti. Ei sekään oikeastaan herättänyt tunteita, kyseenalaistan oman tulevaisuuteni kyseisellä alalla itsekkin. En vain ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi määrätietoinen. Kyynärpääni eivät ole tarpeeksi kovat, mieluummin autan muita.

Tällä hetkellä ei ole hyvä missään. Salilla viihtyisin, mutta ihmiskontaktit häiritsevät. En jaksaisi esittää iloista ja energista, kun kaikki tuntuu olevan huonosti. Tiedän sulkevani ihmisiä ulos elämästäni. Osa tekee sen minulle helpoksi. Hekään eivät pidä vapaaehtoisesti yhteyttä, niin yhteys on helppo katkaista tältäkin puolelta. En vain jaksa.

Miehen loputon vastuuntunnottomuus ja velvollisuuksista laistaminen jaksaa näinkin monen vuoden jälkeen ihmetyttää. Vihjeet eivät mene perille ja suoraan huomauttaminen on nalkuttamista. Olen varmaan kohtuuton. Täytyyhän minun olla. Vaadin varmasti liikaa, tosin en yhtään sen enempää , vaan itseasiassa paljon vähemmän, kuin itseltäni.

Taidan mennä tuijottamaan idioottilaatikkoa. Tässäkään en voi olla. Mies on liian lähellä, ahdistavan lähellä. Taidan vihata.

Joskus vain tekisi mieli repiä hiukset päästä ja huutaa suoraa huutoa. Ottaa niin päähän. En kestä sitä että mun asioihin puututaan. Ne eivät kuulu kellekään. En ole tilivelvollinen kellekään. Jos mua ei huvita tehdä muuta kuin pyöritellä peukaloitani kaiket päivät ja homehtua kotona, niin mitä helvettiä se teidän nenää kaivaa. Jos teitä huolettaa pojan/veljen suhde minuun, niin sanokaa se sille. Sanokaa sille ettei sen tartte katsoa kotonaan mitään rahanahnetta lahnaa, joka ei itse kanna korttaan kekoon. Sanokaa se sille! Koska mä en ole kuuro, enkä tyhmä. Kuulen kyllä ne kysymykset puhelimessa ja kiertelevät vastaukset. Kuulen ne kyllä...

Ameeba ja paska fiilis vähän kaikesta. Rahat on taas vaihteeksi loppu, en ymmärrä mihin sitä menee niin paljon. Tai siis tiedän kyllä. Oli niin vaikeeta muutaman päivän jälkeen taas alkaa ajatella vain Toista koko ajan. Mitä teen milloinkin, mitä ostan kaupasta, mitä katsotaan telkkarista... Kaikki aina toista ajatellen. Olen vain sellainen. Laitan tuon Toisen aina edelle... Ainakin omassa päässäni. En sitten varmaan oikeasti koskaan tee niin, palautteesta päätellen.

Keuhkoputkeen koskee ja kurkkua aristaa. Jokohan nyt on ensimmäisen kunnon flunssan aika kokonaiseen vuoteen. En halua sairastua. En kestä ajatusta olemisesta neljän seinän sisällä. Pakko päästä salille. Pakko tuntea olevansa edes jotenkin elossa.

Ameeba.

Tänään oli taas niitä päiviä. Makasin aamulla voimattomana sängyssä. Raahauduin salille, koska oli pakko mennä kuulemaan moitteet edellisestä työpäivästä. Kulutin salilla loppuun kaiken positiivisen sosiaalisen energiani. Palasin kotiin ja käperryin sohvalle voimaan pahoin ja itkemään. Mies tuli kotiin. Ärähteli, oli vihainen ja ärsyttävä. Oli palkankorotus jäänyt odotettua pienemmäksi. Raukkaparka. Menin saunaan itkemään. Nyt taidan mennä sänkyyn itkemään, tai ehkä sittenkin alakerran sohvalle.

Olisin oikeastaan halunnut puhua jonkun kanssa, mutta olette kaikki jossain onhan nyt perjantai-ilta.

Keskityn rukoilemaan ihmettä. Tulkoon sitten missä muodossa tahansa.

Näin eilen Paris Hiltonin. Tai siis halpiskopio Paris Hiltonin. Asuu ilmeisesti ihan naapurissa. Hankkisi oman tyylin.

Huomenna taas töihin. Ei huvittaisi pätkääkään.

Nyt tuli vastaan kone, jota mun aivot ei käsitä. Töissä tietenkin. "Valitettavasti meillä ei voi nyt maksaa kortilla, koska en saa konetta toimimaan." Ottaa päähän. Harvinaisen kelju vehje. Nämä normaalisti auttavat aina eteenpäin, mutta tämä vain huutaa käyttämään sirua. Ja meillähän ei mitään sirua käytetä. o_O

En sitten nukkunut viime yönä. Jännittää ilmeisesti pitkä päivä uudessa paikassa vastuussa asioista, joita ei oikeesti osaa. Huoh. Tein illalla kysymyslistaa, mitä kaikkea täytyy muistaa kysyä, ettei tarvitse jatkuvasti laitella pomolle tekstiviestiä ja kysellä tyhmiä. Tänään on siis huono päivä tulla treenaamaan, koska ohjaaja ei tiedä mitään. =) Teitä on varoitettu.

Menen keittämään kahvia.Taidan ottaa ison termospullon sitä mukaan töihinkin. Jaksan pysyä hereillä tiskin takana.

Niin, enkä pyyhi tuota eilistä. Ehkä pitäisi. Mutta lisäyksiä siihen on tulossa. Jahka ehdin.

Olen mä kyllä säälittävä. Koko miehen poissaolon ajan olen puhunut siitä kuinka kaiken täytyy muuttua. Kuinka en halua jäädä tähän suhteeseen jne. Kun mies palaa takaisin, on kaikki niin kuin ennenkin. Hymyilen, suukottelen, halailen, katselen asuntoja ja teen mieliksi, vaikka välillä etookin. Juteltiin ja naurettiin, onhan meillä hyviäkin hetkiä. Mutta lähinnä ystävinä. Fyysinen kontakti tuntuu vieraalta, jotenkin väärältä ja etovalta. Huijaanko vain itseäni vai ovatko realiteetit niin vahvoina mielessäni etten uskalla kyseenalaistaa mitään. Elän mieluummin valheessa, vai onko se edes valhetta. Onko kyse kuitenkin elämäni rakkaudesta ja tämä vaihe on vain jotain elämätöntä nuoruutta. Peter Pan -ilmiö, en haluaisi vielä kasvaa aikuiseksi, haluaisin vielä leikkiä ja olla teini.

On todella inhottavaa ja pinnallista myöntää, mutta suurin ongelma meidän välillämme on puhtaasti miehen fysiikka. Kykenen elämään hänen persoonansa ja tapojensa kanssa, mutta en sen tosiasian kanssa, että mielestäni hän laiminlyö oman ruumiinsa ja terveytensä. En koe häntä enää seksuaalisesti haluttavana. Luultavasti syynä tähän on myös oma muutokseni. Aikaisemmin en pitänyt itseänikään seksikkäänä, ja nyt kun oma seksikkyys on ehkä löytymässä ja halut palaamassa, huomaan vain yhä useammin miettiväni, että mistä tuo suuri valkoinen valas rantautui tuohon sohvalle. Pinnallista, mutta valitettavasti visuaalisuus on osa seksuaalisuutta ja kun loppujen lopuksi tiedän, että se muutos olisi mahdollinen. Työtä se vaatii, mutta hänkin hyötyisi siitä, monella muullakin tavalla kuin seksielämän piristymisenä tai oikeastaan henkiinheräämisenä.

Pitäisikö sitä vain hankkia nuori viriili rakastaja ( ja mistähän postimyynnistä niitä saisi) ja jatkaa vain tätä suhdetta. En mä tiedä. Pää on aika lopussa tämän asian kanssa.Kun eihän toiselle voi sanoakaan, että näytät siltä, ettei tee mieli tulla edes samaan sänkyyn.

Milloin minusta oikeasti tuli näin pinnallinen? Matkan varrella.

Edit: Luultavasti luen tämän huomenna ja pyyhin pois. En halua ajatella näin, ainakaan "ääneen".

Odottelin tänään turhaan viestiä eräältä ihmiseltä. Olisin tarvinnut jotain piristystä. Medal Of Honor ei oikein kulje, eikä oikeastaan auta ahdistukseen.

Eikä ole ikävä ei. Totta kai yksin olo ahdistaa, mutta ei normaalia sunnuntaita enempää.

Vietin jo tunnin ulkona tänään, mutta taidan tehdä vielä toisen lenkin. Ihan vain rauhassa kävellen. Tämä olkoon se lähestulkoon lepopäivä tällä viikolla. Huomenna pääsen taas salille rehkimään. Vaikka nukuin viime yönä vain neljä tuntia ei väsytä ollenkaan. Liikaa kahvia tai sitten olen horrostanut unikiintiön täyteen viime viikkoina. Yritän houkutella unta raittiilla ilmalla. Ja mielelläni ottaisinkin kiintiöllisen rauhallista unta. Ilman unia.

Ystävä kirjoitti: "Olisi kiva kuulla olevani kaivattu, toivottu ja ainutkertainen." Juuri näin. Vielä mukavampaa olisi jos joku olisi minulle kaivattu, toivottu ja ainutkertainen.

Mies on lähdössä Lappiin vajaaksi viikoksi kavereiden kanssa. Äiti soitti tuossa viikonloppuna ja kajautti puhelimessa iloisesti:"No sinähän voitkin sitten tulla tänne kun jäät ihan yksin kotiin." Nauroin spontaanisti. Äidin ihmettelyyn sanoin, etten todellakaan luovu näistä vapaapäivistä, tulen sitten joskus kun on mies talonvahtina. Ihanaa olla muutama päivä yksin. Saa nukkua X-asennossa sängyssä ja syödä vain sellaisia ruokia kuin huvittaa, siivota vain omat sotkunsa ja tuoda kavereita kylään milloin lystää.

Olisihan se tietysti kiva ikävöidä ja kaivata. Huomaisi, että olisi jotain tunteita jäljellä. Ja kyllähän talo varmaan tuntuukin aluksi tyhjältä ja hiljaiselta ja illat pitkiltä kun ei ole juttukaveria, mutta silloin täytyy miettiä sitä mitä oikeasti kaipaa. Ystävää vai rakastettua vai kämppistä.

Viime päivinä on tuntunut niin tukehduttavalta se ettei asioista puhuta. Mä olen itse niin hyvä välttelemään ja kiertelemään, kun en halua pahoittaa toisen mieltä. En halua sanoa mitään rumaa ja peruuttamatonta. Toisaalta taas seinät tulevat todella lähelle näinkin. Sormuskaan ei enää pysy sormessa. Käppäilin eräänä päivänä kaikessa rauhassa kotona kun yht'äkkiä kilahti. Sormus oli tipahtanut sormestani tuosta vain. Ilmeisesti pakkanen kutistaa sormia vielä entisestäänkin tai sitten joku yrittää sanoa jotain.

Suutahdin tänään salilla. Huomautin eräästä laitteesta, joka oli alkanut toimia mielestäni omituisesti ja häiritsi sykemittariani, jota se ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin vaikka ko. koneella olen varmasti viettänyt kymmeniä tunteja. Valitin siis asiasta ja omistaja lupasi soittaa huoltomiehelle. Tänään hän sitten ilmoitti, että laitteenedustaja oli sanonut että minun sykemittarini sotkee laitteen toimintoja eikä sitä saisi sen kanssa käyttää.. Joopa joo. Ja tämä meni vielä omistajaan täydestä. Huomautin sitten ystävällisesti, että outoa, kun mitään häiriötä ei aikaisemmin ole ollut. Taaskaan en voinut ymmärtää, mutta se ei kai ole mitään uutta.

Salilla oli eilen silmänruokaa. Äijät innostuivat iltapäivän hiljaisina tunteina hiukan kisaamaan ilman paitaa. Ja mä tietysti tuijottelin vierestä kuola valuen. Tahdon sellaiset vatsalihakset. Tai siis... Tahdon miehen jolla on tuollaiset lihakset. ;)

Ainahan sitä saa unta nähdä ja toivossa on hyvä elää.

Graduakin nytkäyttelen silleen varovasti käyntiin. Ihan hiljaa ja varovasti. Jossain se kipinä gradun tekoon tuntuisi häämöttävän, vielä se ei ihan riitä sytyttämään tulta, mutta on se jo olemassa. Ja mitähän siihenkin tarvittiin, muutama kannustava sana ihmiseltä, jota en edes tunne. Vähän kehuja ja apuja eteenpäin. Uskaltauduin jopa yliopistolle eilen. Ja tänäänkin ajattelin rohkaistua...

Mielessä pyörii kuitenkin vakavammatkin asiat. Muutama keskustelu ihastuneen papupapa =) ystävän kanssa on saanut minut katsomaan asioita hiukan eritavalla. Miettimään mitä kaipaan ja tarvitsen. Samaten eräs fyysisesti kaukana, mutta henkisesti lähellä oleva ystävä sanoi jotain, joka liikautti jotain jossain. Elämme ehkiä aikoja.

Ja lopuksi, luin tämän jostain aamulla ja haluan tilata samaa.

Yksi kevät ilman jäitä, kiitos.

Viime päivät ovat kuluneet avautumisten merkeissä. Ystäväpiirissä, kotona ja harrastuksissa. Aina en vain jaksa pitää suutani kiinni.

Kiitos ja anteeksi.

Salilla treenaamisesta on ollut tällä viikolla syvältä. Tämä kreikkalainen gigolo kun häiritsee treeniäni jatkuvasti. Menisi vikittelemään salilla notkuvia venakkoja. He eivät muutenkaan tee siellä muuta kuin katsele peiliin, niin heillä on aikaa ja keskittymiskykyä flirttailuun siinä sivussa. Minua EI kiinnosta. Haluan hikoilla mielellään rauhassa.

Hienoa, kaksi rasistista kommenttia samassa bloggauksessa. Mahtaa olla uusi ennätys.

Eilen päiväunilla näin unta pienestä vihreästä kauniista lohikäärmeestä, joka istui hetken kämmenelläni ja lensi sitten pois. Yöllä minua piti sylissään mies todella kaukaa menneisyydestä. Todellinen nuoruuden ensirakkaus. Melkein onnistui pilaamaan elämäni. Lapset ovat niin julmia toisilleen.

Tänään en saanut nukutuksi. Makasin vain sängyllä ja tuijotin katossa pyörivää tuuletinta. Hypnoottista. Varsinkin kyynelten läpi.

Liityin vuoden alussa Livejournalissa yhteisöön, jonka tarkoituksena oli kannustaa yhteisön jäseniä lukemaan 50 kirjaa vuodessa. Olen lukenut jo melkein 20. Tulee tylsä loppuvuosi, kun tuo 50 tulee varmasti täyteen jo reilusti ennen juhannusta.

Tekisi mieli kirjoittaa vielä jotain. Aivot taisivat vain jäätyä tuolla pakkasessa. Kaunis ilma oli kyllä tänään.

Mikähän siinä on, että minä en lämpene eteläeurooppalaisille miehille. Vietin sellaisen "lapsenvahtina" eilen muutaman tunnin ja sinä aikana hän sai minut tuntemaan oloni vaivaantuneeksi ja jollakin tavalla esineellistetyksi. Komea kolmekymppinen mies, jolle naisten naurattaminen on elämäntehtävä. Tavallaan fiksukin, ymmärsi kulttuurierot, mutta No sanaan loppui kyllä englannintaito. En ole koskaan välittänyt sellaisesta ylenmääräisestä liehittelystä, pussailusta ja halailusta, pehmeiden puhumisesta ja siitä macho asenteessa, jossa kunnon mies ottaa mitä haluaa ja naisella ei ole sananvaltaa, täytyy vain olla ylpeä siitä, että machomies vie. Yök. En ymmärrä näitä naisia, jotka varta vasten näitä miehiä menevät esim. Kreikkaan etsimään. Onko se joku itsetuntotrippi kun tumma mies kehuu maasta taivaaseen, katsoo silmiin ja valehtelee sujuvasti saadakseen mitä tahtoo? Ja mitähän se kertoo minun itsetunnostani, kun minun on vaikea mennä tuohon peliin mukaan, vaikea ottaa vastaan kehuja ja kohteliaisuuksia? Ei kai niissä mitään pahaa ole, tuntuvat vain niin valheellisilta.

Mitäs muuta elämässä... Tuntuu olo niin saamattomalta, että rupesin kasvattamaan tomaatteja. Yllättävän viihdyttävää, vaikka välillä olenkin saanut aikaan valmiiksi aurinkokuivattuja tomaatteja... =(

Huomenna olisi tämän kuun toinen työpäivä, tai siis ensimmäinen kahdesta. Illalla pitäisi sitten suunnistaa baariin. Jotenkin juhlimishalut ovat vain olleet tiessään. Viina kyllä maistuisi, ei siinä mitään. En vain jaksaisi baarien tungosta ja sitä lihatiskimäistä arvostelua. Vetäisin lärvit ehkämieluummin kavereiden kanssa.