Ote elämästä.
Vaikeasti saavutettu.
Hetkessä sen voi menettää.

Omasta ruumiista löytyy aina se suurin vihollinen.

En olisi tarvinnut tätä tähän hetkeen. Edessä elämäni pisin ja kurjin Joulu odottaen.

Elämä olikin jo ihan liian helppoa ja kunnossa. Tuli taas tarve vetää matto jalkojen alta. En edes usko Jumalaan, mutta jos sellainen kuitenkin on olemassa, niin Hauskaa Joulua vaan sinnekin.

Onpas tuosta viime postauksesta taas aikaa. On vain ollut niin hektisiä päiviä ettei ole kerennyt tietokoneen ääreen istumaan, vaikka niitä nykyään löytyykin jo kaksin kappalein. Ja kuulemma vuoden alkupuolella meille muuttaa pikku Wii.

Töitä on tullut taas tehtyä ja työt yhdessä jatkuvan pimeyden kanssa ovat lisänneet suklaan kulutuksen huippuunsa, joten olen sitten yrittänyt salilla ja lenkkipolullakin ahkeroida, ettei Tammikuusta tulisi tarpeettoman askeettinen. Joulumieli on edelleen kadoksissa, vaikka nyt Turussakin on sentään lunta. Ainakin vielä huomisen päivän. Mustalla joululla edelleen pelotellaan. Voisihan sekin olla hauska kokemus.

Postissa tipahti tänään kauan odotettu hääkutsu. Tai siis odotettu ja odotettu. Nyt vain jälleen kerran mietitään mitä sinne pistetään päälle ja miten päästään koko juhlapaikalle. Posti toi myös ensimmäisen joulukortit. Ja laskuja. Kuten aina. Niitä ei varmaan pääse koskaan pakoon. Nyt vain ei taas jaksaisi miettiä.

Katselin tänään varsinaista jouluidylliä bussin ikkunasta. Puutaloalueella vanhan puutalon ikkunasta loisti pehmeä valo heijastuen puista ja lumesta. Ikkunan punaruudullisten verhojen välistä näkyi kaksi pientä lasta ,tyttö ja poika, keittiön pöydän ääressä leipomassa ilmeisesti pipareita. Melkein saattoi kuulla lasten naurun ja haistaa pipareiden tuoksun. Idylli, jollekulle.

Olotila on tällähetkellä hiukan sekava. Huomenna on onneksi vapaapäivä, joten työasioista ei tarvitse huolehtia. Olin tänään kuitenkin saanut puhelinsoiton, joka aiheuttaa unettoman yön. Muutenkin on tunne ettei kaikki ole kohdallaan. Toisaalta, milloinkas olisi.

Loputtomalta tuntuva väsymys purkautui taas itkuna. Viime päivät ovat taas tuoneet pettymyksen toisensa jälkeen, niin parisuhteessa kuin muutenkin. Toisen "huono muisti", ajattelemattomuus ja vankkumaton luottamus siihen, että minä hoidan ja tiedän ja muistan kaiken, on jälleen kerran päässyt yllättämään. Eikä nyt ole aikaa itkulle. Nyt täytyy olla edustuskelpoinen, kun edessä on hauska ilta teatterissa.

Joulumieli on edelleen kadoksissa. Yleensä rakastan lahjojen paketointia. Tulee hyvä mieli, kun ajattelen kuinka lahjan saajat yllättyvät. Yleensä valitsen rauhallisen hetken, sytytän kynttilöitä ja katselen ikkunasta lumista talvimaisemaa, samalla kun käärin lahjoja pakettiin. Tänä vuonna oli vain kattovalot, kiire, Synkkien laulujen maa ja ikkunaan ropiseva sade. Lahjatkaan eivät olleet mieleisiäni, jotenkin persoonattomia. Ne eivät tänä vuonna tule sydämestä, vaan tavan vuoksi.

Joulustressi vaivaa ihmisiä töissä ja myös kotona. Kaikilla on kiire. Yritän sanoa, että kyllä tässä keretään, älkää hosuko. En tosin tarkoita sillä sitä, että teen kaiken itse. Mutta käyhän se niinkin. Pää on tuntuu pahvilta ja tavarat eivät enää pysy käsissä. Kysyisipä joku joskus, että kuinka voin auttaa. Haluatko että teen tuon puolestasi. Jospa minä hoitaisin tämän tällä kertaa. In my dreams.

Bileet. Oli ja meni. Porukka oli kännissä ja kaikki onnistuivat tekemään jotain todella tyhmää, oletettavasti. Mikäli joku jotain muistaisi. Parhaat hetket vietin yksin saunan jälkeen parvekkeella peittoon kietoutuneena ja tähtiä katsellen. Tuli ajateltua asioita pitkästä aikaa oikein kunnolla.

Eilen oli sitten taas vuosisadan krapula. Päänsärky oli jotain uskomatonta. Krapulapäivän kunniaksi mietiskelin asioita hiukan lisää ja taisin tehdä muutaman päätöksenkin. Otan hiukan etäisyyttä, yritän rajoittaa tätä ryyppäämistä, saan taas otteen terveemmästä elämästä ja ennenkaikkea lakkaan tietentahtoen hajoittamasta päätäni turhilla asioilla. Yritän rakastaa itseäni hiukan enemmän ja otan itseäni niskasta kiinni myös valmistumisen suhteen. Siinäpä ne, enää ei tarvitse miettiä uuden vuoden lupauksia. =)

Joskus elämässä tulee vastaan tilanteita, joissa ratkaisun tekeminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Tosiasiassa ratkaisu ei ole niinkään vaikea, vaan kivulias. Kivuliaan siitä tekee juuri se, että tietää oikean ratkaisun jo, ja tietää, että sen ratkaisun toteuttaminen sattuu. Elämässä on siis kyse vain kivunhallinnasta, ratkaisut itsessään ovat usein selviöitä. Elämä on karuselli, joka tuottaa kipua. Kivusta ei koskaan pääse eroon, sen kanssa on vain opittava elämään.

Aivan, Greyn anatomia. Uusi näkökulma vanhaan asiaan.

Muuten elämä jatkuu vanhalla mallillaan. Päivässä on tunteja liian vähän ja vaa'assa aivan liian isoja numeroita. Mitään ei jaksa ja mikään ei oikeastaan kiinnosta. Jatkuva väsymys saa etsimään energiaa ja mistäs sitä niin helposti löytäisi, kuin sukupolvemme uusimmasta kirosanasta; hiilihydraateista.

Onneksi meillä on Synkkien laulujen maa. Kuka lähtee ajelulle?

Sebastian. WORD!!!!

Hysteerisestä naurusta hysteeriseen itkuun. En tiedä mitä mistäkin asiasta taas pitäisi ajatella. Pää parkani.

Taas olisi niin paljon asioita sanottavana pyörimässä päässä, mutta ehkä tämä on hiukan väärä paikka ja aika.

Edit: Että sellainen päivä.

Paskat bileet, rumia naisia.