Onpas tuosta viime postauksesta taas aikaa. On vain ollut niin hektisiä päiviä ettei ole kerennyt tietokoneen ääreen istumaan, vaikka niitä nykyään löytyykin jo kaksin kappalein. Ja kuulemma vuoden alkupuolella meille muuttaa pikku Wii.

Töitä on tullut taas tehtyä ja työt yhdessä jatkuvan pimeyden kanssa ovat lisänneet suklaan kulutuksen huippuunsa, joten olen sitten yrittänyt salilla ja lenkkipolullakin ahkeroida, ettei Tammikuusta tulisi tarpeettoman askeettinen. Joulumieli on edelleen kadoksissa, vaikka nyt Turussakin on sentään lunta. Ainakin vielä huomisen päivän. Mustalla joululla edelleen pelotellaan. Voisihan sekin olla hauska kokemus.

Postissa tipahti tänään kauan odotettu hääkutsu. Tai siis odotettu ja odotettu. Nyt vain jälleen kerran mietitään mitä sinne pistetään päälle ja miten päästään koko juhlapaikalle. Posti toi myös ensimmäisen joulukortit. Ja laskuja. Kuten aina. Niitä ei varmaan pääse koskaan pakoon. Nyt vain ei taas jaksaisi miettiä.

Katselin tänään varsinaista jouluidylliä bussin ikkunasta. Puutaloalueella vanhan puutalon ikkunasta loisti pehmeä valo heijastuen puista ja lumesta. Ikkunan punaruudullisten verhojen välistä näkyi kaksi pientä lasta ,tyttö ja poika, keittiön pöydän ääressä leipomassa ilmeisesti pipareita. Melkein saattoi kuulla lasten naurun ja haistaa pipareiden tuoksun. Idylli, jollekulle.

Olotila on tällähetkellä hiukan sekava. Huomenna on onneksi vapaapäivä, joten työasioista ei tarvitse huolehtia. Olin tänään kuitenkin saanut puhelinsoiton, joka aiheuttaa unettoman yön. Muutenkin on tunne ettei kaikki ole kohdallaan. Toisaalta, milloinkas olisi.