Read my VisualDNA™ Get your own VisualDNA™

Jotkin päivät sitä vain voisi jättää elämästä väliin. Tänäänkin oli sellainen päivä. Liian kauan olikin jo tuntunut hyvältä. Hetkellinen ote elämästä ja asioista herpaantuu niin helposti.

Seinät alkoivat kaatua päälle jo eilen illalla. Yö oli levoton. Painajaisia toisensa perään ja umpikänninen mies rymyämässä ensin kotiin ja sitten aamun pikkutunneilla oksentelemassa pitkin kylpyhuonetta. Aamulla salilla en meinannut jaksaa pysyä pystyssä. Siitä huolimatta juoksin niin kauan, että syke hipoi taivaita ja lihaksiin särki. Fyysinen kipu on kyllä ihmeellinen asia. Se pitää kiinni elämässä. Alakulo painaa myös itsetunnon alas. Sitä tuntee olevansa totaalinen luuseri. Joka roikkuu kiinni jo menetetyssä elämässä, ei ikinä valmistu, eikä koskaan pysty rakentamaan suhdetta joka kestäisi ja tyytyy siksi elämään suhteen raunioilla. Peilikuva vittuilee ja jokainen kommentti muuttuu omissa korvissa supernegatiiviseksi.

En koskaan ole ymmärtänyt kuinka ilkeä mieheni osaa olla. Eikä hän normaalisti olekaan. Paitsi kun on vihainen minulle jostakin ja huomaa, että mieleni on jo muutenkin maassa, silloin hän iskee. Nauttii varmaan kun saa minut itkemään, enkä pysty sanomaan mitään vastaan. Enkä pysty sanomaan että lähden. Olen hyvä keksimään tekosyitä, tiedän. Mä en vain edelleenkään osaa löytää itsestäni sitä voimaa, joka saa mut sanomaan ääneen etten ole onnellinen, etten halua tällaista elämää enää, että asioiden on muututtava ja meidän on puhuttava ja jollei se auta, niin tämä loppuu. En mä tiedä tuleeko sitä voimaa enää koskaan mistään.

Ystävälläkin on huono päivä. Enkä mä oikein osannut enkä jaksanut olla tarpeeksi tukena. Vaikka tiedän hyvin kuinka paljon asia hänelle merkitsee ja pelkään mitä saattaa tapahtua, jos tilanne on niin huono miltä vaikuttaa. Mä olen hyvä kuulemaan toisen tuskan ja huolen, mutta huono lohduttamaan, saatikka auttamaan. Toinen ystävä painii opiskelujuttujensa kanssa. Onnellinen saa sentään tehtyä jotain. Omat ongelmat tuntuvat niin tyhmiltä ja tyhjän päiväisiltä.

Jotkin päivät sitä vain voisi jättää elämästä väliin. Tänäänkin oli sellainen päivä. Liian kauan olikin jo tuntunut hyvältä. Hetkellinen ote elämästä ja asioista herpaantuu niin helposti.

Seinät alkoivat kaatua päälle jo eilen illalla. Yö oli levoton. Painajaisia toisensa perään ja umpikänninen mies rymyämässä ensin kotiin ja sitten aamun pikkutunneilla oksentelemassa pitkin kylpyhuonetta. Aamulla salilla en meinannut jaksaa pysyä pystyssä. Siitä huolimatta juoksin niin kauan, että syke hipoi taivaita ja lihaksiin särki. Fyysinen kipu on kyllä ihmeellinen asia. Se pitää kiinni elämässä. Alakulo painaa myös itsetunnon alas. Sitä tuntee olevansa totaalinen luuseri. Joka roikkuu kiinni jo menetetyssä elämässä, ei ikinä valmistu, eikä koskaan pysty rakentamaan suhdetta joka kestäisi ja tyytyy siksi elämään suhteen raunioilla. Peilikuva vittuilee ja jokainen kommentti muuttuu omissa korvissa supernegatiiviseksi.

En koskaan ole ymmärtänyt kuinka ilkeä mieheni osaa olla. Eikä hän normaalisti olekaan. Paitsi kun on vihainen minulle jostakin ja huomaa, että mieleni on jo muutenkin maassa, silloin hän iskee. Nauttii varmaan kun saa minut itkemään, enkä pysty sanomaan mitään vastaan. Enkä pysty sanomaan että lähden. Olen hyvä keksimään tekosyitä, tiedän. Mä en vain edelleenkään osaa löytää itsestäni sitä voimaa, joka saa mut sanomaan ääneen etten ole onnellinen, etten halua tällaista elämää enää, että asioiden on muututtava ja meidän on puhuttava ja jollei se auta, niin tämä loppuu. En mä tiedä tuleeko sitä voimaa enää koskaan mistään.

Ystävälläkin on huono päivä. Enkä mä oikein osannut enkä jaksanut olla tarpeeksi tukena. Vaikka tiedän hyvin kuinka paljon asia hänelle merkitsee ja pelkään mitä saattaa tapahtua, jos tilanne on niin huono miltä vaikuttaa. Mä olen hyvä kuulemaan toisen tuskan ja huolen, mutta huono lohduttamaan, saatikka auttamaan. Toinen ystävä painii opiskelujuttujensa kanssa. Onnellinen saa sentään tehtyä jotain. Omat ongelmat tuntuvat niin tyhmiltä ja tyhjän päiväisiltä.

Jahas jahas, olis taas ilmeisesti aika päivittää kuulumiset. Kevät on vain niin odotuksen aikaa. Kesä, lenkkeily, työt... Kaikki asiat ovat ikäänkuin jonossa, tulossa, mutta eivät aivan vielä täällä. Ensimmäistä kertaa vuosiin todella odotan kesää ja kärpäsiä. Toivottavasti myös aurinkoa ulkotöissä ja paljon mukavia muistoja. Vaikka onkin tunne siitä, että kaikki voi muuttua hyvinkin pian, on elämässä erilaista turvaa kuin ennen. Ja siitä saan kiittää ystäviä. Tämä talvi viime syksystä lähtien on syventänyt ja muuttanut montaa ystävyys-suhdetta todella perusteellisesti kohti entistä tukevampaa pohjaa. Ystäviä on jäänyt matkalle, mutta toisaalta uusia tuntuu tulevan kokoajan lisää.

Viime viikko oli kovin hektinen, en tosin tiedä miksi. Mitään konkreettista ei tullut tehtyä. Töitä muutamana päivänä ja epätoivoista shoppailua niin ikään.

Perjantai-ilta kului mukavissa merkeissä Sebastianin kanssa. Kuten jo silloin illalla sanoin, on hienoa, että jonkun "uuden" ihmisen kanssa on niin helppo olla. Helppo keskustella ja helppo olla hiljaa. Ei tarvitse olla mitään muuta kuin on. Oli todella hienoa, että tulit, vaikka Turku kohtelikin hiukan kaltoin. =) Lauantaina paranneltiin krapulaa katsomalla kuinka toiset kärsii vielä huomattavasti enemmän (leffat Saw II ja III) ja kieltämättä hyvin toimi. Loppukin kapula pyyhkiytyi illalla pois saunan lauteilla.

Sunnuntai onkin sitten ollut täysin toimeton päivä. Rauhallisella sunnuntaikävelyllä tosin talvi yllätti kesken kaiken. Ja mä kun kuvittelin että tulisi kevät ja pääsisi juoksemaan. I know, I'm obsessed. =D

Seitsemän vuotta.

Seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen on parisuhteessa odotettavissa se ensimmäinen vakava kriisi.

Parisuhteestani puuttuu tällä hetkellä kaikki parisuhteen tunnusmerkit. Yhtähyvin voisimme olla vain hyviä ystäviä tai kämppäkavereita. En tiedä onko enää olemassa "meitä". Meillä on yhteisiä suunnitelmia, ympäristön pakosta. Mutta meillä ei ole halauksia, suukkoja, läheisyyttä, puhumattakaan seksistä. Muistan hyvin milloin viimeksi itse sanoin rakastavani, mutta milloin viimeksi kuulin nuo sanat. Meillä keskustellaan, mutta vain kepeistä jokapäiväisistä ajankohtaisista asioista: kansalaispalkasta, tv-ohjelmista, säästä, kirjoista, peleistä ym. Mutta meillä ei puhuta meistä.

Apulanta:Viisaus ei asu meissä

Oon tehnyt asioita
joilla ei oo muuta tarkoitusta
kuin olla tikareita
jotka tarkoitettiin ainoastaan
sinuun uppoomaan

Antaisin anteeksi
jollen heikolta näyttäisi

Sun kärsivän tahtoisin

Viisaus ei asu meissä
Ei rankaisu muuta tietämme
Luopumaan ei suostuta edes tyhmyydestämme

Kun alta murtuu katu
Terävät reunat voidaan pyöristää
ettei jalkoihin satu
Mut sitä ei voi kiistää ettei se oo
hajonnut jo

Iskuja vyön alle
enemmän kuin muualle

Varkaalta varkaalle

Viisaus ei asu meissä
Ei rankaisu muuta tietämme
Luopumaan ei pystytä edes ongelmistamme

Tappaa ei ollut tarkoitukseni
vaan rampauttaa pysyvästi
niin että joka päivä muistaisit
joka päivä koko loppu elämäsi
missä teit sen minua koskevan virheen

Viisaus ei asu meissä
Ei rankaisu muuta tietämme
Luopumaan ei suostuta edes tyhmyydestämme

Viisaus ei asu meissä
Ei rankaisu muuta tietämme
Luopumaan ei pystytä edes ongelmistamme

Nostaa kissa pöydälle ja silittää sitä vastakarvaan. Täytyisi vain laittaa kaikki peliin ja olla pelkäämättä mitä tapahtuu. Elämä näin on pysähdyksissä. Enkä koskaan pääse eteenpäin elämällä näin.

Aamulla viisi minuuttia hyvää oloa toisen kainalossa unisena. Tunnin päästä totaalinen romahdus. Kiukuttelua ja valitusta. Nitinää ja kitinää. Uhmaikäinen viisivuotias, jonka tapakasvatus on ollut jäissä. Perheen odotettu poika kolmen tytön jälkeen. Hemmoteltu kuopus, suvun jatkaja.

Töihin. Loputon väsymys vaivaa. Ei jaksaisi edes kävellä rappuja ylös, saatikka juosta bussipysäkille.

Ihminen pelkää. Pelkää puhua asioista, koska pelkää menettävänsä kaiken.

Ihminen toivoo. Toivoo, ettei ole heittänyt seitsemää vuotta elämästään hukkaan.

Ihminen uskoo. Uskoo kaiken vielä muuttuvan paremmaksi.

Ihminen kaipaa. Kaipaa kosketusta ja lämpöä.

Ihminen tarvitsee. Tarvitsee rakkautta elääkseen ja voidakseen hyvin.

Ihminen rakastaa?

Paljon ristiriitaisia tunteita elämässä tällä hetkellä. Tunnemyllerrys näkyy unettomina öinä, ahdistuksena ja levottomuutena. Väsymys näkyy pieninä haavereina; mustelmia siellä täällä ja palovamma ranteessa.

Maanantaina oli se pelätty ja odotettu päivä. Mies oli tukenani, mutta tuki loppui niihin muutamiin tunteihin polilla. Ei ole edes kysynyt sen jälkeen miltä tuntuu, sattuuko. Mutta kaikkihan on hyvin. Elän ja treenaan kuten ennenkin. Muuttunut on vain ainoastaan kuoleman ja vakavan sairauden liippaaminen läheltä. Ajatus siitä, että haluanko elää näin kuolemaani saakka, on tullut elämääni. Hukkaammeko vain aikaa toisiimme.

Toisaalta pieni piru kuiskii korvaan sisimpiä salaisuuksia: Kuka sinut huolisi. Et koskaan enää löydä ketään, kuka sinua rakastaisi. Olet niin huono ihminen, että tiedät kyllä mihin vain ja ainoastaan kelpaat miehille. Et ole tarpeeksi kaunis, hyvä tai älykäs pärjätäksesi. Läheisriippuvuus ja huono itsetunto muodostavat yhdessä jatkuvan painajaisen.

Viime viikkoina olen niin monelta taholta kuullut, ettei mikään muutu. Ettei toista voi muuttaa ja ehkä mies voisi muuttua jonkun toisen naisen kanssa, muttei enää minun. Niin monta kertaa vanhemmat ja kokemustensa kautta viisastuneet ovat sanoneet, ettei huonoon suhteeseen pidä jäädä. On parempi elää vaikka yksin. En vain tiedä jaksanko uskoa.

Väsymys puhuu taas. Mieliala heittelehtii niin ettei ole tosikaan. Ärsyynnyn pienestäkin asiasta, enkä jaksa sitä peitellä. Surun ja itkemisen sen sijaan peitän. Ei siitä kenenkään tarvitse tietää.

Eilen salilla reilusti yli 50-vuotias nainen tilitti minulle masennustaan, työttömyyttään ja elämänsä toivottomuutta. Puhui siitä että kuinka tuntuu ettei tulevaisuutta ole olemassakaan. Minä olin hiljaa ja myöntelin vain vierestä. En halunnut sanoa, että olen vielä vajaa kolmekymppinen ja tuntuu aivan samalta. Mitäpä sitä hänelle sanomaan. Tarpeeksi murehtimista omissakin asioissaan.