Ihminen pelkää. Pelkää puhua asioista, koska pelkää menettävänsä kaiken.

Ihminen toivoo. Toivoo, ettei ole heittänyt seitsemää vuotta elämästään hukkaan.

Ihminen uskoo. Uskoo kaiken vielä muuttuvan paremmaksi.

Ihminen kaipaa. Kaipaa kosketusta ja lämpöä.

Ihminen tarvitsee. Tarvitsee rakkautta elääkseen ja voidakseen hyvin.

Ihminen rakastaa?

Paljon ristiriitaisia tunteita elämässä tällä hetkellä. Tunnemyllerrys näkyy unettomina öinä, ahdistuksena ja levottomuutena. Väsymys näkyy pieninä haavereina; mustelmia siellä täällä ja palovamma ranteessa.

Maanantaina oli se pelätty ja odotettu päivä. Mies oli tukenani, mutta tuki loppui niihin muutamiin tunteihin polilla. Ei ole edes kysynyt sen jälkeen miltä tuntuu, sattuuko. Mutta kaikkihan on hyvin. Elän ja treenaan kuten ennenkin. Muuttunut on vain ainoastaan kuoleman ja vakavan sairauden liippaaminen läheltä. Ajatus siitä, että haluanko elää näin kuolemaani saakka, on tullut elämääni. Hukkaammeko vain aikaa toisiimme.

Toisaalta pieni piru kuiskii korvaan sisimpiä salaisuuksia: Kuka sinut huolisi. Et koskaan enää löydä ketään, kuka sinua rakastaisi. Olet niin huono ihminen, että tiedät kyllä mihin vain ja ainoastaan kelpaat miehille. Et ole tarpeeksi kaunis, hyvä tai älykäs pärjätäksesi. Läheisriippuvuus ja huono itsetunto muodostavat yhdessä jatkuvan painajaisen.

Viime viikkoina olen niin monelta taholta kuullut, ettei mikään muutu. Ettei toista voi muuttaa ja ehkä mies voisi muuttua jonkun toisen naisen kanssa, muttei enää minun. Niin monta kertaa vanhemmat ja kokemustensa kautta viisastuneet ovat sanoneet, ettei huonoon suhteeseen pidä jäädä. On parempi elää vaikka yksin. En vain tiedä jaksanko uskoa.

Väsymys puhuu taas. Mieliala heittelehtii niin ettei ole tosikaan. Ärsyynnyn pienestäkin asiasta, enkä jaksa sitä peitellä. Surun ja itkemisen sen sijaan peitän. Ei siitä kenenkään tarvitse tietää.

Eilen salilla reilusti yli 50-vuotias nainen tilitti minulle masennustaan, työttömyyttään ja elämänsä toivottomuutta. Puhui siitä että kuinka tuntuu ettei tulevaisuutta ole olemassakaan. Minä olin hiljaa ja myöntelin vain vierestä. En halunnut sanoa, että olen vielä vajaa kolmekymppinen ja tuntuu aivan samalta. Mitäpä sitä hänelle sanomaan. Tarpeeksi murehtimista omissakin asioissaan.