Joskus on näitä päiviä, kun ei osaa tehdä muuta kuin itkeä. Salaa.

Sunnuntai. Rikkinäinen yö. Liian vähän unta. Viikko vielä.

Ajatukset on jotenkin jumissa. Päässä pyörii muutama asia. Elämässäni on kaksi tärkeää asiaa, muusta voin luopua. Muut eivät ole tärkeitä. Pelottavaa.

Mikään ei edisty. Totaalisen paska olo. Itsekurin puutetta ja heikkoutta. Vihaan itseäni.

Annan periksi liian helposti.

Huomenta. Olisi sitten viikon viimeinen työpäivä alkamassa. Kroppaa pakottaa ja muutenkin on olo kuin vanhuksella. Kolme viikkoa kaivauksia lapion varressa takana ja tuntuu tältä. Olen tulossa vanhaksi.

Kaivaukset ovat pysäyttäneet muut projektit, joka sattuneesta syystä ottaa päähän ankarasti. Täytyy ensi kuussa olla vielä asteen verran ankarampi itselleen.

Tännekin olisi paljon kirjoitettavaa, mutta näillä aikatauluilla ei kerkeä. Myöhemmin sitten. Yritän napsia kaivauksilta myös muutaman kuvan näytille jossain vaiheessa.

Viikko vielä. Sitten loppuu.

Pienellä kerällä peiton alla. Mistä tämä kipu taas syntyi. Ei ulospääsyä, ei reittiä pois.

Kun mikään ei tunnu sujuvan. Kaikki tuntuu väärältä. Aika kuluu liian nopeasti, juoksee hiekkana läpi sormien.

Kun kenellekään ei voi luvata mitään. Ei ole mitään annettavaa. Ei mitään varmaa mistään, ei edes huomisesta.

Iloinen hymy ja keveät jutut. Aina ei jaksa.

Kun nukkuu muutamana yönä 10 tuntia, huomaa kuinka väsynyt sitä onkaan ollut. Viime yönä seikkailin osana joukkuetta, jonka tehtävänä oli selvittää joukko vaikeita "ratoja" ja löytää kadonneita aarteita. Joka viikko äänestettiin ulos joukkueen heikoin lenkki. Levottomien unien tiimellyksessä olin mm. raapinut itseni verinaarmuille ja tökännyt kynnellä silmään. Ilmeisesti kyseessä on vakava BB addiktio ja vieroitysoireet Tomb Raiderista. Tosielämän arkeologia kun on vienyt peliajan aika vähiin.

Muutenkin aika kuluu kuin siivillä. Töitä on 6 päivää viikossa ja sunnuntai tuntuu hurahtavan aika vauhdilla. Tulevaisuudessakin työtilanne näyttää odotettua paremmalta ja Joulun alla jopa kiireiseltä. Mitenhän sen mun Gradun taas käykään....

Ajattelemisen olen jättänyt vähemmälle. Tällä hetkellä katson vain mitä elämä tuo tullessaan. En jaksa miettiä kaikkia syy ja seuraussuhteita. Vaikutan kuulemma normaalia onnellisemmalta, mistä sitten johtuukaan. Ystäville jää vain kovin vähän aikaa töiltä ja tältä toiselta projektilta. Olisin kerrankin sosiaalisella tuulella, mutta ei voi mitään. Kaikkea ei voi saada.

Siirsin tänne vanhasta blogista Tammikuun bloggaukset, jotka alunperin sensuroin liian angstin ja synkkyyden takia. Olin näköjään osan noista pahimmista poistanut myös sieltä eli aika kesyä tavaraa loppujen lopuksi. Mutta yleisön pyynnöstä. ;)

Tänään on väsymyspäivä. Työpäivä oli pitkä kuin nälkävuosi. Lehdistötilaisuus sai kaikki näkemään punaista. Televisiokamerat surisivat ja salamavalot räpsyivät. Eräs lehtikuvaaja oikein innostui: "Olkaa nostavinanne niitä ämpäreitä. Olkaa lapioivinanne. Olkaa oikein kunnolla tekevinänne työtä." Niin, me nostetaan ämpäreitä oikeasti, lapioidaan oikeasti ja tehdään työtä oikeasti. Kuvaaja voi ihan rauhassa olla ottavinaan kuvia, niin me ollaan tekevinämme työtä ja kaupunki on maksavinaan palkkaa. Pärstäni saattaa siis likaisuudessaan komeilla muutaman lehden kuvissa huomenna. Arvaa onko kivaa?! Paikallistelkkarissa varmaan esiinnyttiin jo tänä iltana.

Loppupäivä sitten lapioitiinkin kiukulla, joka yhdistettynä puolentoista tunnin salitreeniin, saa energiat vähiin ja kädet tärisemään. Mutta tuli kyllä hienoja löytöjäkin.

Voisin kirjoittaa jotain hyväksytyksi tulemisen tarpeesta ja tyhmyydestä. Tai oman arvonsa testaamisesta ( Tiedättehän, siitä mitä ainakin naiset harrastaa; markkina-arvon tarkistamista) ja tyhmyydestä. Mut en taida. En uskalla. En halua taaskaan ajatella.

Kaivaukset jatkuvat sitten vielä pari viikkoa. Jälleen kerran aikataulut ovat pettäneet, mutta minkäs teet kun maanpinnan alle ei näe kuin kerros kerrokselta. Yllätyksiä tulee aina. Onneksi sää näyttää paremmalta. Jo tuota vettä kerkesi tullakin viime viikolla.

Eipä tässä elämässä mitään muuta uutta ole. Tänään en edes herännyt tappokrapulaan, vaikka kotiuduinkin vasta aamulla. Elämä on kyllä mennyt aika risaiseksi. Täytyisi hiukan parantaa tapoja.

Edit: Heräsin aamulla mukaviin tunteisiin ja ajatuksiin eilisestä illasta. Kyllähän päivä sitten toi kurinpalautusta asian suhteen, mutta elämä on....

Mutapaininystävät ovat kokoontuneet monttuun. Alustana on tosin ollut savesta, vedestä ja 700 vuotta vanhasta lannasta muodostunut lieju. Pakollisena varustuksena on ollut Rukan sadeasu, mielellään keltainen ja vähintään kaksi kokoa liian iso. Hajumaailma on muistuttanut lähinnä kananmunaa, jopa siinä määrin, että silmistä valuu vettä ja ruokahalu katoaa. Pelivälineinä on käytetty lastaa, lapiota, ämpäreitä, rikkalapiota, kirvestä, moottorisahaa ja rautakankea. Luontoäiti on muistanut osallistujia jatkuvilla sadekuuroilla. Ja pelin tarkoituksena on... pelastaa maailma. Tai siis pala Suomen vanhimman kaupungin historiaa. Tai ei pelastaa, vaan tuhota. Lopullisesti. Tieteen nimissä.

Väsynyt, mutta onnellinen. Oma paikka on löytynyt. Apina pysyköön häkissä. Fyysistä ja rankkaa. Paikka, jossa naisen täytyy kasvattaa munat. Äijäkulttuuri, jota naiset hallitsevat.

Nauraa, itkee, suuttuu, on onnellinen, murjottaa ja hymyilee. Miksi elämä on tällä hetkellä tunteidenvuoristorata.

En muista milloin viimeksi olisin ollut näin ahdistunut. Tai oikeastaan muistan, mutta en halua muistaa.

Uni ei tule. Pyörin yöt unen ja valveen rajamailla horteessa, joka ei tuo tarvittavaa lepoa, helpotusta ja rauhaa. Kädet tärisevät ja lihaksia nykii. Hengitys juuttuu kurkkuun.

Päivät ovat pitkiä ja raskaita ja pitkään en pärjää ilman unta.

Vielä en sentään ole aivan sekaisin. En tarvitse lääkkeitä elämiseen. Enkä haluakaan. En rauhoittavia, en unilääkkeitä, en mielialalääkkeitä. En luule rakkaideni kuolleen ja heidän vakuuttaessaan elossa oloaan, luule itseni kuolleen. Niin sekaisin en ole. Mutta ystäväni on.

Minä vain pakenen. Pyristän tyynyn syliini ja suljen silmäni. Unelmista en halua herätä koskaan. Unelmissa en herää koskaan.

Viikonloppu meni sekavissa tunnelmissa, sekoillessa. Jäi aika hajanaiset tunteet käteet. Päällimmäisenä kuitenkin tietoisuus omista rajoista ja toisen haavoittuvuudesta. En tiedä pitäisikö tämä peli lopettaa vai voiko sitä jatkaa. Ymmärtävätkö kaikki osallistujat pelin luonteen. En tiedä. En todellakaan tiedä.

Mutta kivaa oli. Kaipaan vain hetkeksi pois näistä maisemista. Haluaisin tavata vaihteeksi uusia ihmisiä.

Suoritin tänään paluun toiseen kotiin, kaivauksille. Enkä mä oikein tiedä siitäkään. Minne oli kadonnut se naurava ja toistensa seurassa viihtyvä yksi suuri perhe. Tilalle oli tullut väsyneitä ja työhönsä ja toisiinsa kyllästyneitä ihmisiä. Olin varmaan hiljainen koko päivän. Jäin hiukan sanattomaksi. Kaivausväsymystä ja taistelu-uupumusta, sitä se varmaankin. Sateinen ja kylmä sää vielä lisäsi huonoa tunnelmaa. Viimeisen puolentunnin aurinkoiset ja kauniit hetket palauttivat jotain menneestä tunnelmasta.

Paljon asioita sielläkin tapahtunut. Eikä niin kamalan hyviäkään. Paljon masennusta, murhetta ja ahdistusta. Ja niin paljon kaivettavaa ja niin vähän aikaa... Sama laulu joka kerta.

Sepä siitä sitten. Toivottavasti nukun ensi yönä yli 3 tuntia. Viime yö oli täynnä kellon kyttäämistä ja ihme lihasvärinöitä. Surullisia uniakin näin. Kuolemasta. Olisikohan eilen katsotulla
Rent musikaalilla ollut jotain tekemistä asian kanssa...