Nauraa, itkee, suuttuu, on onnellinen, murjottaa ja hymyilee. Miksi elämä on tällä hetkellä tunteidenvuoristorata.

En muista milloin viimeksi olisin ollut näin ahdistunut. Tai oikeastaan muistan, mutta en halua muistaa.

Uni ei tule. Pyörin yöt unen ja valveen rajamailla horteessa, joka ei tuo tarvittavaa lepoa, helpotusta ja rauhaa. Kädet tärisevät ja lihaksia nykii. Hengitys juuttuu kurkkuun.

Päivät ovat pitkiä ja raskaita ja pitkään en pärjää ilman unta.

Vielä en sentään ole aivan sekaisin. En tarvitse lääkkeitä elämiseen. Enkä haluakaan. En rauhoittavia, en unilääkkeitä, en mielialalääkkeitä. En luule rakkaideni kuolleen ja heidän vakuuttaessaan elossa oloaan, luule itseni kuolleen. Niin sekaisin en ole. Mutta ystäväni on.

Minä vain pakenen. Pyristän tyynyn syliini ja suljen silmäni. Unelmista en halua herätä koskaan. Unelmissa en herää koskaan.