Tänään se iski ensimmäisen kerran. Aivan hillitön yksinjäämisen pelko. Tunne siitä ettei koskaan enää kelpaa kenellekään. Ajatus siitä ettei minulla ole mitään annettavaa.

Niin, sunnuntaina pitäisi mennä luultavasti päättämään seitsemän vuoden parisuhde. Tai ainakin puhumaan asiasta. En tiedä mitä hän on ajatellut. En osaa itsekkään ajatella, ainakaan juuri nyt. Tiedän että pitäisi sanoa paljon, mutta jotenkin ei ole sanoja. On varmaan aika kertoa totuuksia.

Yritin lukea noita vanhoja bloggauksia ja hakea sieltä niitä juttuja mitä täytyisi kertoa. Ja sit mä en osaa kuitenkaan nähdä sitä vikaa lopulta kuin itsessäni. Tein miehelle saman mikä minulle on tehty. Ja tiedän miltä se tuntuu. Siitä menee aikaa päästä yli. En itse varmaan koskaan pääse siitä yli, enkä varmaan tästäkään.

Loppu on aina uuden alku.

Tuntuu tyhjältä, mutta ei niin tyhjältä kuin pitäisi varmaan tuntua. Seitsemän vuotta.

Vielä on paljon asioita. Loput siteet katkaistava.

Tuntuu pahalta kun toinen ei voi sanoa suoraan. Tai oikeastaan ei ilmeisesti halua sanoa mitään.

Elämä on.

Uudet tuulet puhaltaa.

TERVEISIÄ KUUN PIMEÄLTÄ PUOLELTA

Näin yöllä unta että olin kuussa. Ympärillä oli vain harmaata pienten kraatereitten täyttämää kuunpintaa ja muutama isompi irtokivilohkare. Istuin selkä tällaista lohkaretta vasten juuri siinä kuun valoisan ja pimeän puolen rajalla. Pimeys oli vain muutaman kymmenen sentin päässä. Pimeys, joka oli pimeämpää ja pelottavampaa kuin mikään mitä olen aikoihin nähnyt. Olisin halunnut ojentaa käteni pimeyteen. Kokeilla onko siellä todella "pimeää", pelottavaa, kylmää ja yksinäistä. Istuin ja taistelin tuota halua vastaan.

Kuussa oli kaunista.