Tänään se iski ensimmäisen kerran. Aivan hillitön yksinjäämisen pelko. Tunne siitä ettei koskaan enää kelpaa kenellekään. Ajatus siitä ettei minulla ole mitään annettavaa.

Niin, sunnuntaina pitäisi mennä luultavasti päättämään seitsemän vuoden parisuhde. Tai ainakin puhumaan asiasta. En tiedä mitä hän on ajatellut. En osaa itsekkään ajatella, ainakaan juuri nyt. Tiedän että pitäisi sanoa paljon, mutta jotenkin ei ole sanoja. On varmaan aika kertoa totuuksia.

Yritin lukea noita vanhoja bloggauksia ja hakea sieltä niitä juttuja mitä täytyisi kertoa. Ja sit mä en osaa kuitenkaan nähdä sitä vikaa lopulta kuin itsessäni. Tein miehelle saman mikä minulle on tehty. Ja tiedän miltä se tuntuu. Siitä menee aikaa päästä yli. En itse varmaan koskaan pääse siitä yli, enkä varmaan tästäkään.