Jotkin päivät sitä vain voisi jättää elämästä väliin. Tänäänkin oli sellainen päivä. Liian kauan olikin jo tuntunut hyvältä. Hetkellinen ote elämästä ja asioista herpaantuu niin helposti.

Seinät alkoivat kaatua päälle jo eilen illalla. Yö oli levoton. Painajaisia toisensa perään ja umpikänninen mies rymyämässä ensin kotiin ja sitten aamun pikkutunneilla oksentelemassa pitkin kylpyhuonetta. Aamulla salilla en meinannut jaksaa pysyä pystyssä. Siitä huolimatta juoksin niin kauan, että syke hipoi taivaita ja lihaksiin särki. Fyysinen kipu on kyllä ihmeellinen asia. Se pitää kiinni elämässä. Alakulo painaa myös itsetunnon alas. Sitä tuntee olevansa totaalinen luuseri. Joka roikkuu kiinni jo menetetyssä elämässä, ei ikinä valmistu, eikä koskaan pysty rakentamaan suhdetta joka kestäisi ja tyytyy siksi elämään suhteen raunioilla. Peilikuva vittuilee ja jokainen kommentti muuttuu omissa korvissa supernegatiiviseksi.

En koskaan ole ymmärtänyt kuinka ilkeä mieheni osaa olla. Eikä hän normaalisti olekaan. Paitsi kun on vihainen minulle jostakin ja huomaa, että mieleni on jo muutenkin maassa, silloin hän iskee. Nauttii varmaan kun saa minut itkemään, enkä pysty sanomaan mitään vastaan. Enkä pysty sanomaan että lähden. Olen hyvä keksimään tekosyitä, tiedän. Mä en vain edelleenkään osaa löytää itsestäni sitä voimaa, joka saa mut sanomaan ääneen etten ole onnellinen, etten halua tällaista elämää enää, että asioiden on muututtava ja meidän on puhuttava ja jollei se auta, niin tämä loppuu. En mä tiedä tuleeko sitä voimaa enää koskaan mistään.

Ystävälläkin on huono päivä. Enkä mä oikein osannut enkä jaksanut olla tarpeeksi tukena. Vaikka tiedän hyvin kuinka paljon asia hänelle merkitsee ja pelkään mitä saattaa tapahtua, jos tilanne on niin huono miltä vaikuttaa. Mä olen hyvä kuulemaan toisen tuskan ja huolen, mutta huono lohduttamaan, saatikka auttamaan. Toinen ystävä painii opiskelujuttujensa kanssa. Onnellinen saa sentään tehtyä jotain. Omat ongelmat tuntuvat niin tyhmiltä ja tyhjän päiväisiltä.