Joskus vain tekisi mieli repiä hiukset päästä ja huutaa suoraa huutoa. Ottaa niin päähän. En kestä sitä että mun asioihin puututaan. Ne eivät kuulu kellekään. En ole tilivelvollinen kellekään. Jos mua ei huvita tehdä muuta kuin pyöritellä peukaloitani kaiket päivät ja homehtua kotona, niin mitä helvettiä se teidän nenää kaivaa. Jos teitä huolettaa pojan/veljen suhde minuun, niin sanokaa se sille. Sanokaa sille ettei sen tartte katsoa kotonaan mitään rahanahnetta lahnaa, joka ei itse kanna korttaan kekoon. Sanokaa se sille! Koska mä en ole kuuro, enkä tyhmä. Kuulen kyllä ne kysymykset puhelimessa ja kiertelevät vastaukset. Kuulen ne kyllä...

Ameeba ja paska fiilis vähän kaikesta. Rahat on taas vaihteeksi loppu, en ymmärrä mihin sitä menee niin paljon. Tai siis tiedän kyllä. Oli niin vaikeeta muutaman päivän jälkeen taas alkaa ajatella vain Toista koko ajan. Mitä teen milloinkin, mitä ostan kaupasta, mitä katsotaan telkkarista... Kaikki aina toista ajatellen. Olen vain sellainen. Laitan tuon Toisen aina edelle... Ainakin omassa päässäni. En sitten varmaan oikeasti koskaan tee niin, palautteesta päätellen.

Keuhkoputkeen koskee ja kurkkua aristaa. Jokohan nyt on ensimmäisen kunnon flunssan aika kokonaiseen vuoteen. En halua sairastua. En kestä ajatusta olemisesta neljän seinän sisällä. Pakko päästä salille. Pakko tuntea olevansa edes jotenkin elossa.