Mä olen tänään viettänyt kaksi kyynelten täyttämää hetkeä toisen kerta kaikkisen piittaamattomuuden edessä. Mä olen kohtuullisen varma, että hän saa jonkinlaista kieroutunutta nautintoa mun työn ja vaivannäön pilaamisesta. Yhteisistä asioista huolehtiminen menee jaolla Hän huolehtii mukavista asioista ja minä niistä ei niin kivoista, jotka on kuitenkin pakko tehdä.

Ihmiset ihmettelevät miksi meillä ei ole, eikä tule lapsia. Mutta todellisuudessa mulla on jo yks. Aikuisen miehen kokoinen pikku vauva, joka tekee asiat sillä tavalla ja sillä hetkellä kuin häntä huvittaa. Viis siitä miltä minusta tuntuu tai mitä minä olen tekemässä. Mikä on minun on hänen. Ja eihän meillä lasketa... Niin siis jokainen hänen tekemänsä kotityö lasketaan ja muistetaan ja jokainen minun tekemättä jättämiseni samaten. Ei jaksa.

Tänään meni kuppi nurin niin pienestä asiasta. Todella harvinaisesta pyynnöstä, jonka esitin ja johon vastaus oli en mä kyl ajatellu mennä sitä kautta. - Mutta kulta, kun mulla on jo tosi paljon tavaraa mukana ja mä olen juossu koko päivän asioilla. Etkö sä vois tehdä tän kerran työmatkalla ylimääräisen lenkin. EI se vie kuin muutaman minuutin. -En mä jaksa. -Ok. Mä käyn sitten itse. EI JAKSA!!!

Mä en oikeestaan enää osaa pukea sanoiksi sitä miten kovasti toiseen voi pettyä kerta toisensa jälkeen. Mä en oikeesti voi olla niin vaikee....

Parisuhteessa ei toista saisi koskaan pitää itsestään selvyytenä, vaan aina pitäisi pelätä sitä, että toinen lähtee. MÄ olen jo pelännyt pitkään, että mä en ikinä lähdekkään.