Kävin iltakävelyllä läheisellä hautausmaalla. Rakastan syksyn pimeyttä, ruskan värejä, kylmyyttä ja raikkautta. Otin muutaman valokuvankin matkalla, tuskin onnistuivat, kun oikeaa fiilistä ei oikein löytynyt.

Ajatukset harhailivat parisuhteeseen. Viime aikoina olen jälleen kerran joutunut miettimään muutamaa asiaa. Ensiksikin toisen kannustamista ja tukemista parisuhteessa. Miten paljon toista tulee kannustaa muutokseen. Miten paljon tukea antaa vaikeassa tilanteessa. Viime aikoina on ollut sellainen tunne, että tukea ja kannustusta on kotoa turha odottaa. Oikeastaan päin vastoin. Jonkinlaista vittuilua ja väheksymistä enemmänkin. Rantakuntoon-07 -kampanjan edistymisestä viimeiset kommentit olivat lähinnä loukkaavia. Maisteriprojektiin olen pyytänyt apua monta kertaa, koskien nyt lähinnä muutamaa tietokone-ohjelmaa ja niinkin yksinkertaista asiaa, kun suomenkielisen oikoluennan saamista Wordiin. Pyysin ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, muistutin muutaman kerran ja odotan edelleen. Ja siis, työhuoneessamme on kaksi työpöytää, joista kumpikaan ei ole minun. Levitän paperini siis varmaan lattialle.

Toisaalta on hyvä ajatella sitä annanko itse mitään tukea toiselle työn, opiskelun tai harrastusten puitteissa. Mä yritän aina antaa tilaa, omaa rauhaa tehdä asioita. Korjaan, jos osaan, koulutehtäviä ja luovun omasta mukavuudestani. En kuitenkaan varmaan kannusta tarpeeksi. Tai teen sen väärin. Tai olen vain tyhmä, kun edes yritän.

Viime aikoina on taas saanut tuntea olonsa vieraaksi omassa kodissaan. Vähän kuin eläisi toisten nurkissa ja maksaisi vuokransa tekemällä kotitöitä. Mä kuulemma määrään kaikista asioista meidän suhteessamme. Miksi sitten minusta tuntuu siltä, että elämäni on täynnä kompromissejä ja omista asioista luopumista. Kaksi vahvaa itsekeskeistä minä-persoonaa ei mahdu samaan taloon, toisen on taivuttava. Jotkut puulajit, kuten ihmisetkin, taipuvat ja taipuvat katkeamatta; toiset, kuten vaahtera, taipuu ja katkeaa tietyssä pisteessä.