Sain äidiltä tekstiviestin: " Soita mummolle. Kaipaa kovasti ja itkee." Lupasin soittaa, vaikka en oikeastaan haluaisi tai oikeastaan uskaltaisi. Ikävöin kyllä rakasta ihmistä, mutta mummo on henkilö,joka on aina nähnyt lävitseni. Hänelle en pysty uskottelemaan, että kaikki on kunnossa. Hän kuulee surun ja huolen äänestäni. Aistii sen luultavasti ilman yhteydenottoakin. Enkä tiedä mitä mummolle sanoisin. Olemme eri aikakauden ihmisiä. Ei hänelle tarvitse mitään selittää, eikä hän tuomitse. Hän on uhrannut koko elämänsä yhden suuden rakkauden edessä, eikä nuorena leskeydyttyään edes ajatellut uutta suhdetta. Hänelle on luultavasti rankkaa nähdä minun parisuhteideni kariutuvan. Soitan kuitenkin sunnuntaina. Liskopäivä luvassa muutenkin.

Eräällä foorumilla keskustellaan otsikolla : Olen huomannut. Jokainen saa kertoa vapaasti huomioistaan koskien oikeastaan ihan mitä tahansa. Siellä eräs henkilö on kiinnittänyt huomiota samaan asiaan kuin minä. Nimittäin siihen, että parisuhteessa rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Elämässäkin nämä kaksi vastakkaista tunnetta ovat hyvin lähellä toisiaan, lähes erottamattomia, eivätkä missään tapauksessa toisensa poissulkevia.

Tänään olen itsehuomannut (jälleen kerran), että työt eivät lopu tekemällä ja että työt eivät edisty ellei niihin tartu. Revin hiuksiani tänään töissä. Kiire ja paljon asiakkaita kysymässä tyhmiä. Ja siinä sivussa yritin tehdä elämäni ensimmäistä kertaa tilausta. Ei ollut muutenkaan mikään hyvä päivä. Päivän kohokohta oli kuitenkin jälleen kerran yhdeksän jälkeen illalla pimeässä metsässä valaistulla polulla heitetty vajaan tunnin lenkki. Sielu lepää.