Pohjaton yksinäisyyden tunne kulkee tänään kintereillä. Vanha vainooja ilmestyi jo perjantaina. Ei ketään kelle puhua, ei paikkaa minne mennä... Ulkopuolinen, erilainen... Pakotettu hymy, tyhjä kohteliaisuus, horjuvat kulissit. Tekisi mieli vain kirkua ja huutaa, mutta edelleen jokin estää. Pohjattoman pimeän kuilun reunalla, johon väärät sanat tiputtavat ja yksinäinen pudotus jatkuisi loppuelämän.

Ohi menevät hetket. Kun kuvittelee voivansa katsoa menneisyyttä ja ihmisiä silmiin ja sanoa olevansa jotain. Jotain muuta kun se ei tarpeeksi nätti/fiksu/hyvä... Miten sitä aina kuvittelee pääsevänsä edes tasoihin. Olevansa edes tarpeeksi...jotain. Koskaan halunnutkaan olla paras missään, kunhan edes olisin tarpeeksi...

Niin joo. On sentään kevät ja jonkun hormoonit ovat taas heränneet. Voisin ottaa itselleni sellaisen kivan, räyhäkkään ja hiukan röyhkeänkin kesäkollin, joka kuitenkin olisi mielellään sisäsiisti ja osaisi metsästää itse omat ruokansa. ;)