Kevät. Miksihän kevät on aina tällaista aikaa. Masentaa, ahdistaa ja pelottaa. Tahdon takaisin pimeän talven, jonka varjoihin voi piiloutua. Aurinko ei ole ystäväni. Se paljastaa virheet ja tekemättömät asiat. Osoittaa sormella ajan kulumista hukkaan, onhan jo huhtikuu.

Tällä hetkellä parisuhteeni on lopussa. Minä olen lopussa. En jaksa, enkä löydä mitään muuta syytä jatkaa kuin sen, että pelkään enemmän yksinäisyyttä kuin pahaa oloa suhteessa. Tiedän joutuvani luopumaan monesta asiasta, jos suhteeni loppuu. Elintaso romahtaa ja luultavasti joutuisin luopumaan muutamasta rakkaasta harrastuksesta. Pyöritän päässäni myös ajatusta uudesta parisuhteesta. Siitä olisiko minulla voimaa ja uskallusta sellaista enää rakentaa. Ja jos ei olisi, pystyisinkö elämään yksin.

Elän taas sumussa. Teen asiat, mutta en ajattele mitä teen. Töissäkin teen varmasti lukemattomia pikkuvirheitä ja luultavasti isompiakin. En halua kohdata ihmisiä, en ainakaan katsoa ketään silmiin. Ystävälliset sanat saavat minut hämilleni ja kääntymään pois. Pääni on kuin jumissa. En vain tajua asioita. Peiton alla pimeässä itken kun en muutakaan osaa.