Lukion luokkakokous. Ensi kuun lopulla.
Yritin keksiä edes yhden hyvän syyn mennä paikalle. Lopputulos oli jopa odotettuakin heikompi. Ketä niistä ihmisistä haluaisin nähdä ja miksi. Pari sai tuomion ehkä. Entinen paras ystävä ja muutama muu joiden kanssa välit olivat ok. Mutta kun vastapainoksi asettuu liuta ihmisiä, joista osasta en pidä ollenkaan ja joista osa on täysin yhdentekeviä, niin...

En oikeastaan käsitä koko luokkakokouksen ideaa. Kokoonnutaan kymmenen vuoden kuluttua valmistumisesta tarkistamaan kenellä menee parhaiten? Kotiäidit kisaavat omassa sarjassaan ja työssäkäyvät kisaavat palkan suuruudesta. Avioliitto ja ainakin pinnallisesti onnellinen parisuhde on myös plussaa. Niin kuin myös omakotitalo ja uusi auto. Päivitellään, kun luokkakaverit eivät tietenkään ole vanhentuneet päivääkään ja taputellaan vanhoja vihollisia selkään. Istutaan yhdessä syömässä ja yritetään keksiä jotain puheenaiheita.

Olen itseasiassa aika varma ettei mua kiinnosta koko tapahtuma. Ei mulla ole mitään aihetta kehua mitään. En ole lukion jälkeen saavuttanut mitään suurta. Miksi menisin sinne ja yrittäisin päteä sillä, että elän "teini"elämää ja haluankin elää sitä. Uskon aika vankasti että minulla ei juurikaan ole yhteisiä keskustelunaiheita suurimman osan paikalle saapuvista ihmisistä kanssa. En ole pitänyt vuosiin kehenkään heistä yhteyttä ja hyvä niin. Toisaalta voisin taas omaksua sen yksinäisen tarkkailijan roolin, jota vedin koko lukion ajan. Ei minulla juurikaan ystäviä ollut, kavereita kylläkin. Elin kiltisti ja huomaamattomasti, olin ujo ja hiljainen. Halusin vain pois.

Täytyy jättää asia hautumaan.