Olen huomannut eristäytyväni. Vetäytyväni sivuun, olevani hiljaa. Maailma jatkaa kulkuaan, minä en. Ulkopuolisena tarkkailijana katselen muiden touhuja.

Päästin viime kuukausina ihmiset lähemmäksi itseäni kuin vuosiin. En usko sen olleen viisasta. Sisälläni on pimeää, jokin on rikki. Minun lähelläni ihmisille tulee ongelmia. Heidänkin elämänsä alkaa hajota niin kuin minun. Elämäntyyli jota minä haluaisin elää ja pystynkin elämään, ei sovi suurimmalle osalle ihmisistä. Vain kaikkein paatuneimmat pystyvät siihen. Ratkaisen ongelman sulkemalla ikkunat ja ovet, ottamalla etäisyyttä. En halua muiden kärsivän niin kuin itse kärsin sisälläni.

Heräsin tänä aamuna kuin lasimaljassa. Huonosti nukutun yön ja yhä jatkuneiden painajaisten jäljiltä pää oli tyhjä. Mikään ei oikeastaan tuntunut miltään, eikä minulla ollut mitään sanottavaa kenellekään. Koko tunteiden kirjo puuttui. Lähdin salille, koska ajattelin sen helpottavan. Ajattelin, että siitä tulee hyvä olo. Ei tullut. Rääkkäsin lihaksiani kunnes maitohappo sai ne huutamaan kivusta. Juoksin ja pyöräilin kunnes maistoin veren raudan suussani. Koko ajan olin kuitenkin ulkopuolella. En tuntenut kipua, väsymystä, vain loputonta välinpitämättömyyttä.