Vihaan odottamista. Vihaan myöhästelijöitä. Jos minä olen sovittuna aikana paikalla, odotan myös toisten olevan. Jos olen myöhässä edes muutaman minuutin, ainakin yritän informoida asiasta ja pahoittelen. On eräs kroonisesti myöhässä oleva ammattiryhmä. He eivät muutenkaan kuulu mielihenkilöihini, mutta jatkuva myöhästely saa pinnan kiristymään. Lääkärit. Tiedetään, liikaa töitä, liian vähän resursseja jne. Mutta kun istut odotushuoneessa ja silloin kun sinulle varattu aika alkaa, sisään kutsutaan vasta sinua edeltävä potilas. Puolen tunnin ylimääräinen odotus, eikä lääkäri edes pahoittele myöhässä oloaan. Ärsyttävää. Hukkaan heitettyä aikaa lukien vanhoja lehtiä ja hermoillen kovalla puupenkillä.

Tänään tuli taas nautittua vuodeksi riittävä annos myötähäpeää, kun Idols pyörähti jälleen käyntiin. Kaikkein parasta ja pahinta koko kisassa on juuri nämä ensimmäiset jaksot. Pieneen päähäni ei edelleenkään mahdu se, kuinka vähän itsekritiikkiä ihmisillä on. Kuinka jollekulle tulee mieleenkään mennä televisioon, laulukilpailuun, laulamaan tuomariston eteen, ilman että osaa edes laulun sanoja tai on kysynyt toisen ihmisen mielipidettä omasta lauluäänestä/taidosta. Onneksi mukaan mahtui sentään uusiakin kasvoja (niiden jokapaikanhöylien lisäksi,jotka vain haluavat seiskan kanteen keinolla millä hyvänsä) ja osa niistä kasvoista tuntui vielä osaavan laulaakin. Kaipa tätä täytyy taas seurata, vetää "aina saa kärsiä ja hävetä" -paita päälle ja tuntea ylemmyyden tunnetta siitä, että poptähteys ei ole oman "jonain päivänä"-listan kärkipäässä.

Kiisteltiin taas vaihteeksi kotona. Olen kuulemma ylimielinen kaikkitietävä ämmä. Joo, ehkä olenkin.