Mä tajusin taas tänään kuinka vähän mä olen viime kuukausina saanut aikaiseksi yhtikäs mitään. Aika vaan kulkee eteenpäin ja mä en tee mitään. Kun kelaa aikaa taaksepäin ja miettii viime kuukausia, niin siellä on aika tyhjää. Tulee niin tarpeeton ja tyhmä olo, kun miettii mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä on tullut tehtyä.

Gradua ei ole vieläkään edes aloitettu. Sanaakaan ei ole paperilla. Ei edes varsinaista suunnitelmaa. Enkä mä edes tiedä onko olemassa aineksiakaan koko työhön. Ehkä tää on sitä, että nyt on kuitenkin menossa jo kolmas gradunaihe, jonka eteen joudun tekemään valtavasti työtä. Aikaisemmat ovat olleet jo huomattavasti pidemmällä ja sitten karahtaneet karille syystä sun toisesta. Nyt mä en edes oikeastaan osaa aloittaa, kun vaistomaisesti ajattelen ettei tästä mitään tule. Mun kunnianhimo on kadonnut jonnekin matkalle tai sitten reaaliteetti on, että mä en vain ole kertakaikkisesti tutkija vaan enemmänkin kenttätyöntekijä. Viihdyn tekemässä asioita, en niinkään kirjoittamassa ja luomassa uutta.

Jostain täytyisi kuitenkin löytää se voima, jolla tuon työn saisi aloitettua. Ei ikuisesti voi vedota tekosyihin. Tiedän myös osittain pelkääväni valmistumista. Yliopistossa vietetty aika akateemisine vapauksineen on ollut elämäni parasta aikaa. Sinä aikana paljon on muuttunut; itsevarmuus löytynyt ja oma persoona kehittynyt. Toisaalta kehitykseen on tarvittu monta karikkoa ja vielä lisää niitä on edessä.