Nyt mä olen kypsä. Haussa uusi kaveripiiri, joiden kanssa voi istua sohvalla ringissä ja vetää viinaa. Ei typeriä seuraleikkejä. Ei teeskentelyä. Ei tekopirteyttä.

Siis oikeesti. Täytin tänään 28-vuotta, enkä todellakaan pelaa pullonpyöritystä omissa juhlissani. Mulla on ikää sen verran, että halutessani voin kertoa kaikkia salaisuuteni ja tehdä typeriä asioita ilman peliä. Kiesus. Just ask, I tell.

Ehkä tässä nyt on taas ongelmana se, että mä en ole kännissä kuin muut. Viina ei vaan vie multa järkeä, vaikka joskus sitä toivonkin.

Nykyään viina vie vain entistä syvemmälle. Jonnekin pimeään, jossa itseinho vallitsee. Tie pois pimeästä on kipu. Kipu kirkastaa pimeyden hetkeksi ja silloin voi löytää tien pois. Jos haluaa.

Sain myös taas opetuksen siitä, että ihmisiin ei vain kertakaikkisesti voi luottaa. Istun yläkerrassa ja kuuntelen kun humalaiset puhuvat alakerrassa. Myös minusta. Luulevat ilmeisesti etten kuule. Itken sitten hiljaa. Minun kotini. Kuinka ihmiset kehtaavat.

Ahaa-elämys. Eihän uusien kaverien saaminen mitään muuttaisi. Niin kauan kuin minä olen minä, on elämäni samanlaista.