Kyllä sitä joskus osaa tuntea olonsa tosi huonoksi. Kaikki on tavallaan ok ja vaikka töissä oli jälleen kerran helvetti irti, niin jaksoin kuitenkin. Jotenkin on vain taas todella epäonnistunut olo. Eilinen vapaapäiväni oli sitten osunut siihen kaikkein kiireisimpään ajankohtaan ja tuli vain sellainen tunne, että mua yritettiin (ja onnistuttiin) syyllistää siitä. Todella paha mieli kun ihminen, joka ei ole elänyt meidän muiden kanssa viime viikkojen loppuunmyyntirumbaa, eikä todella tiedä siitä mitään, tulee sanomaan, että eilinen se vasta olikin kiire päivä. Eihän sen tarvinnut kuin myydä. Kaikki tavarat oli jo esillä ja alennusprosenttejakin oli enää yksi. Helpottaa ihmeesti elämää, mutta eihän hän sitä tiedä. Kauppa alkaa olla aika tyhjä. Tuntuu siltä, että tavarat loppuu ennenaikojaan. Mutta jos totta puhutaan, niin on se sen verran ahdistava ja kamala työpaikka tällä hetkellä, että en sinne huomenna enää kovinkaan iloisin mielin mene. Tää loppu aika on pilannut niin paljon kivasta työpaikasta. Sääli sinänsä.

Mulla on myös yllättävän yksinäinen olo. YStävät on jossain kaukana. Ei fyysisesti kauempana kuin ennen, mutta en ehdi pitää heihin yhteyttä. Ja aika harvoin kukaan enää soittaa ja kysyy mitä kuuluu. Kaipa mä olen hiukan erakko. Karkotan ihmisiä pois luotani henkisellä vahvuudellani, joka kuitenkin on silmänlumetta. Heikkouden näyttäminen ei vain ole minulle luontevaa.

Mieltä on viime päivinä jäänyt kaihertamaan myös se, että kiireessä tulee oltua tuntemattomille töykeä. Kiire tai asiakkaan törkeys ei saisi olla tekosyy, mutta viime aikoina päreet on kyllä palaneet helpommin. Toisaalta, on minua myös huoriteltu viime viikolla töissä asiakkaan toimesta ja toinen on melkein käynyt käsiksi, kun ei saanut tahtoaan läpi. Että sellasta.

Paha ja sekava mieli. Luen hetken elämän totuuksia Nemistä ja menen sitten nukkumaan.