Outo päivä. Aika vähän on ollut mitään kirjoitettavaa viime aikoina. En jaksaisi taaskaan jauhaa samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Eivät ongelmat edelleenkään minnekään ole kadonneet. Tänään sain taas kuulla kuinka hankala olen. Itsekäs, enkä ota toista huomioon. Kaikki tämä siksi, koska olen pitänyt mieheni erossa ystävistäni. En ole kutsunut miestä mukaan juhliimme, koska häntä ei ole kutsuttu. Hän on niin erilainen kuin ystäväni. Niissä ainoissa juhlissa, joissa hän oli mukana, hän joi itsensä tolkuttomaan känniin, koska kukaan ei ollut kiinnostunut hänestä ja minäkin vain vietin aikaa ystävieni kanssa, enkä pitänyt hänelle seuraa.

Inhoan konflikteja ja siksi niitä yritän aina viimeiseen asti välttää. Hillitsen itseäni ja sovittelen. Tai ainakin kuvittelen niin tekeväni. Siksi vältän myös itse menemästä mukaan miehen ystävien juhliin, jos tiedän paikalla olevan henkilöitä, jotka tekevät oloni epämukavaksi. Ja totuushan on, että vasta viime kuukausina olen ollut seurapiirikelpoinen osalle mieheni ystävistä.

Hetkellisesti luulin jossain vaiheessa, että itsetuntoni olisi kohentumassa. Kovaa ulkokuorta ei pitäisi sekoittaa itsetuntoon. Olen taas kuitenkin alkanut ajatella, että kaikki paska mitä viime aikoinakin on tapahtunut, on minun syytäni. Vian täytyy olla minussa. Ja kun se pieni ääni korvan juuressa tarpeeksi kauan huutaa "kusipää", niin siihen alkaa uskomaan.

Itsetunnon laskun huomaa pienistä asioista. Sosiaalisissa tilanteissa, minullakin lähinnä töissä, on vaikea katsoa ihmisiä silmiin. En halua nähdä heidän silmistään mitä he minusta ajattelevat. Kun kävelen kadulla, tuntuu siltä, että ihmiset tuijottavat, eivätkä suinkaan hyvällä tavalla. Pienet viattomat huomautukset kääntyvät päässäni jatkuvaksi kritiikiksi. "Kusipää,Kusipää,Kusipää. Mikähän tuokin luulee olevansa, Kuinka se kehtaa...." Vainoharhaa.

Keskustelimme tänään miehen kanssa myös rahasta. Tai oikeastaan matkustamisesta ja siitä kuinka emme koskaan mene minnekään, kun minulla ei ole rahaa. Myönnyin siihen, että hän voisi maksaa matkamme, koska minulla ei sellaisia rahoja ole lähitulevaisuudessa, mutta että en haluaisi kuitenkaan matkustaa ennen kuin minulla olisi edes käyttörahat itselläni. Jotain omaa sentään. Keskustelun loppuun mieheni heitti :" Luuletsä että tää tilanne tulee joskus muuttumaan?" Tarkoittaen sitä, että hänen palkkansa tulee aina olemaan isompi kuin minun. Tottahan se onkin, enkä siitä loukkaantunutkaan, vaan siitä millaisia odotuksia hänellä on. Että siivestän hänen kyljessään loppuelämäni. Tottakai minäkin haluan ja toivon mukaan myös saan jopa koulutustani vastaavan työn ja vaikka palkkani olisi vaikka kuinka paljon pienempi kun hänen, olisivat tuloni kuitenkin varmat. Hän on ilmeisesti sitä mieltä, että en koskaan saa "kunnon" töitä, tai jos saankin niin käytän rahani kuitenkin johonkin tyhmään. Tai jotain...

Sellaista meillä.