Poistuminen työelämästä

Eilen oli sitten viimeinen työpäivä ainakin näillä näkyminen pitkiin aikoihin. Sääli. Viihdyin paikassa, mutta eihän työtunteja voi tyhjästä taikoa, jollei tarvetta ole. Nyt täytyisi sitten taas palata tähän rahattomaan opiskelijaelämään. Kun opintotuet on syöty, niin tuntuu aika toivottomalta ryhtyä gradua kirjoittamaan. Laskeskelin, että jos hyvä tuuri käy niin seuraava suurempi palkka tulee Huhtikuussa. Ei hyvä ollenkaan.

Mutta joo. Itseänihän saan syyttää. Ahnehdin liikaa opintoja enkä tyytynyt minimiin. Laajasta yleissivistyksestä kärsii tällä hetkellä lähinnä kukkaro. Mutta sainpahan nauttia siitä kuuluisasta akateemisesta vapaudesta.

Odottelen tässä huoltomiestä saapuvaksi. Koko asunto tuntuu hajoavan kerralla. Liesituuletin (ilmastointi) käyttäytyy oudosti, vessa vuotaa, lavuaarin yksi putki on halki ja se vuotaa, saunan viemäri on mystisesti tukossa, alakerran vessa on kylmä kuin pakastin, koska sen patteri ei ole meidän täällä asumisaikana toiminut. Ja myönnän. En osaa tehdä noille em. asioille itse yhtikäs mitään, eikä osaa mieskään. Uusavuttomia?!?

Asiasta kolmanteentoista... Luin tuossa joulun alla jostakin (fanfiction? nettinovelli? Ei mitään mielikuvaa.) ajatuksen, joka oli minusta yksi kauneimmista neuvoista parisuhteeseen, mitä olen kuullut. (Tiedetään, kliseistä ja kaikkea, mutta kun itsellä ja miehellä on tapana paeta ongelmia.) Rakastavaisten tulisi aina riidellä käsi kädessä ettei toinen vain voisi karata paikalta (lopullisesti) jonkin tyhmän ja mitättömän pikkuasian takia. Asiat tulisivat selvitettyä. Eikä riitelemisestäkään tule oikein mitään jos pitää toista kädestä. Silloin on helpompaa puhua. Onkohan tuokin ajatus lähtöisin jostain vai onko kaunis ajatus tämän anonyymin nettikirjoittajan oma miete?