Huomaan taas pyöritteleväni päässäni asioita, jotka pitäisi jo unohtaa. Asioita, jotka tapahtuivat vuonna miekka ja kivi, mutta joista en vain tunnu osaavan päästää irti.

Itseinhopäivä tänään. Sisällä kasvaa iso umpisolmu, joka tuntuu vain kiristyvän koko ajan. Olen varmaan enemmän eksyksissä kuin koskaan aikaisemmin. Tulevaisuutta ei tunnu olevan, on vain tämä hetki, joka tuntuu jatkuvan ikuisuuden muuttumattomana. Ei mitään saavutettavaa, ei mitään menetettävää. Elän jossain muualla. Ainoa mitä en halua menettää on muistot. Jotain mihin takertua, vaikka tiedänkin että pitäisi päästää irti.

Huomiselle on kasaantunut iso määrä hoidettavia asioita. Niistä suoriutuminen tuntuu juuri tällä hetkellä mahdottomalta. En halua, että minua katsotaan tai että minut huomataan. Haluan olla näkymätön hetken aikaa. Olen juossut pitkiä lenkkejä iltaisin. Pimeässä metsässä olen turvassa ja vaarassa yhtä aikaa. Kroppa valittaa, on raukka joutunut liian koville viime aikoina. En vain löydä mielenrauhaa mistään muualta. Salillakin on liikaa ihmisiä, jotka tulevat liian lähelle.