Oli vihdoinkin aikaa katsella läpi nuo lehteen päätyneet, kauan salattuina olleet talvi- ja jatkosodan valokuvat. Odotin tavallaan jotain enemmän, jotain järkyttävämpää. Mustavalkokuvat ovat tietenkin tässä värikylläisessä veriroiskeiden maailmassa armeliaita. Eikä minua oikeastaan järkytä se, että myös naisia ja lapsia kuoli sodassa kotirintamalla. Kuvat ruumiistakin ovat tavallaan rauhallisia: tyyniä ilmeitä, vaikkakin asennot ovat vääntyneitä. Minä kuitenkin elän maailmassa, jossa sotaa näytetään suorana telkkarista 24/7 ja voin milloin tahansa katsoa telkkarista kuinka ihminen paloitellaan moottorisahalla. Ehkä järkyttävintä noissa kuvissa ei olekaan itse visuaalinen kokemus, vaan se, että noita kuvia ei ole otettu "tuolla jossain kaukana". Kuvateksteistä tunnistin paikkoja, joista isovanhempani ovat kotoisin ja tiedän molempien ukkieni kulkeneen Raatteen tietä. Henkilökohtainenside on se mikä ratkaisee.

Totaalinen väsymyspäivä. Appivanhemmat kylässä. Joululahjojen vaihtoa. Autonromun ihailua. Ja minä halusin karkuun tai nukkumaan. Tällä hetkellä arjen pyörittäminenkin on taas todella raskasta. Tänään tullessani salilta kotiin ja tajutessani, että puolet asunnosta täytyy siistiä ja leipoa vielä jotain "pikkusuolaista" iltakahville, katselin kaihoisasti suosikki itkunurkkaani. Se on paikka, jonne käperryn kun seinät todella kaatuvat. Tänään siihen ei vain ollut aikaa.

"Mitenkäs gradusi jaksaa?"
"Eipä se juurikaan ole edennyt...."
"Oletkos laiskotellut vai juhlinut liikaa?"
- Aivan... niinhän se menee. Enhän mä muuta tee kuin makaa sohvalla, ryyppää ja rällästä.