Kaukana Jumalan selän takana

Täällä sitä ollaan hankien keskellä. Torstai oli juuri niin kamalan kaoottinen päivä kuin oletinkin sen olevan. Huonosti nukuttu yö ja kamala väsymys, stressi töissä ja tulihan sitä sitten kaiken huipuksi kämmäiltyäkin ihan reippaasti. Eihän tuolta tosin olla perään soiteltu eli kai siellä sitten oli asiat edes suunnilleen kohdallaan. Meinasi vielä tulla kiire junaan, joka tietysti lisäsi häsläystä. Ja kun oli vetänyt koko päivän aivan ylikierroksilla oli yö junassa yhtä helvettiä. Mutta perille pääsin.

Lapsuudenkodissa vierailu herättää aina kahdenlaisia tunteita. On aivan ihanaa viettää aikaa vanhempien ja jäljellä olevien isovanhempien kanssa. Äiti on ehdottomasti paras ystäväni ja isä taas jäyhä suomalainen mies, joka ei puhu eikä pussaa, mutta rakastaa kyllä ainokaistaan varauksetta. Isän äiti on taas se henkilö maailmassa, jonka minä koen äitinä. Hänen kanssaan vietetty aika on aina kultaakin kalliimpaa, koska se voi loppua milloin tahansa. Täällä on niin hiljaista ja rauhallista, keskellä autioituvaa maaseutua. Kyllähän täällä sielu lepää ja tänne aina osa minusta kuuluu. Toisaalta tällä paikkakunnalla on menneisyys painolastina. Niin paljon ahdistusta aiheuttavia asioita. Surua, häpeää, jopa vihaa. Muistan aina miksi minulla oli täältä niin kiire pois. Täältä on myös onnellisia muistoja, niin onnellisia, että niiden ajatteleminen sattuu.

Jostain kumman syystä katselin tuossa olohuoneen ikkunasta avautuu lumista talvimaisemaa ja mietin hypotermiaan kuolemista. Sen luulisi olevan helpoin ja kivuttomin tapa päästä täältä pois. Sanotaan, että kun paleleminen loppuu, niin sitten vain nukahtaa rauhallisesti. Täällä se olisi helppoa.